Äärivasemmisto

Äärivasemmisto tarkoittaa sellaisia radikaaleja, kapitalismin vastaisia laitavasemmistolaisia liikkeitä, jotka kehottavat väkivaltaan tai ihannoivat totalitaristista järjestelmää.^[1] Äärivasemmistolaisiksi on usein kutsuttu varsinkin sosialisteja, kommunisteja ja anarkisteja, tai näiden ryhmien joitakin osia.

Äärivasemmisto on määritelty tutkimuskirjallisuudessa monella tavalla. Norberto Bobbion määritelmän (1996) mukaan äärivasemmistolaisuus (tai ”vasemmistoekstremismi”) yhdistää egalitarismin ja autoritarismin. Tärkeimpänä historiallisena perustavana esimerkkinä tästä Bobbio pitää Ranskan suurta vallankumousta seurannutta jakobinismia. Tämän määrittelyn näkökulmasta äärivasemmistolasuus hylkää pluralismin, eli se ei hyväksy vastakkaisia poliittisia mielipiteitä, näkökantoja ja intressejä, jotka synnyttäisivät vuoropuhelua, kiistelyä ja väkivallattomia konflikteja. Äärivasemmisto ei pidä oppositiota välttämättömänä, se ei arvosta toisinajattelijoita, se ei hae kompromisseja, eikä se hyväksy enemmistöpäätöksiä. Äärivasemmistolaiset uskovat olevansa ehdottoman oikeassa ja tietävänsä ainoat oikeat ratkaisut keskeisiin poliittisiin kysymyksiin. He uskovat edustavansa kansan ”todellisia intressejä”. Tästä ylemmyyden tunteesta syntyy äärivasemmiston suvaitsemattomuus vaihtoehtoisia poliittisia ajatuksia kohtaan sekä ”me” vastaan ”ne” -ajattelu. Äärivasemmisto tekee myös jaon ”hyvän” ja ”pahan” sekä ystävien ja vihollisten välille. Sen vuoksi rauhanomaisille poliittisille ratkaisuille ei löydy sijaa. Tällainen ajattelutapa johtaa dogmaattisuuteen ja itseen kohdistuvan kritiikin täydelliseen torjumiseen. Koska äärivasemmisto ei hyväksy poliittista moniarvoisuutta, se on samalla anti-perustuslaillinen. Äärivasemmisto tavoittelee monokratiaa tai autokratiaa, jossa laillisia vaihtoehtoja ei tunnusteta. Vaikka äärivasemmisto onkin egalitaristista, kansalaisvapauksien rajoittaminen johtaa myös tasa-arvon rapautumiseen. Jotkut äärivasemmistolaiset katsovat väkivallan olevan oikeutettu keino vastustaa ”sortavaa” kapitalistista järjestelmää. Näin he asettavat itsensä moraalisen hierarkian huipulle vastustajiensa yläpuolelle, mikä myös haastaa tasa-arvon ja kansalaisvapaudet. Vaikka äärivasemmistolaiset pitävät itseään ”emansipaation” ja ”todellisen demokratian” vartijoina, he vastustavat joko liberaalin demokratian perusarvoja tai sen menettelytapoja.^[2]

Saksan turvallisuuspoliisin mukaan äärivasemmiston tavoitteena on lakkauttaa nykyinen valtio ja yhteiskuntajärjestys, ja sen mukana vapaa demokratia. Sen äärivasemmisto haluaa korvata ideologiastaan riippuen joko kommunistisella järjestelmällä tai anarkistisella yhteiskunnalla, jossa ei ole johtajia. Äärivasemmistolaiset haluavat taistella kapitalismia vastaan ja hävittää sen, sillä he pitävät kapitalismia kaiken pahan juurisyynä ja esteenä vapaalle ja tasa-arvoiselle yhteiskunnalle. Kapitalismin voi heidän mielestään hävittää vain kumoamalla valtio ja yhteiskuntajärjestys, koska poliittiset uudistukset eivät siihen riitä.^[3]

Saavuttaakseen päämääränsä äärivasemmistolaiset hyväksyvät väkivallan käytön. Saksan turvallisuuspoliisin mukaan yli yksi neljäsosa saksalaisista äärivasemmistolaisista on suuntautunut väkivaltaisesti. Äärivasemmistolaiset harjoittavat väkivaltaa mielenosoituksissa, ja he iskevät ihmisiä ja omaisuutta vastaan, joskus ”antifasismin” nimissä luodakseen ”natsivapaita vyöhykkeitä”. Äärivasemmiston kohteita ovat esimerkiksi poliisit, poliitikot ja liikemiehet. Äärivasemmisto hyödyntää myös demokraattista keskustelua tuodakseen poliittista agendaansa esille sekä radikalisoidakseen ihmisiä ja saadakseen uusia jäseniä.^[3]

Äärivasemmisto on usein nähty ”pienempänä pahana” kuin äärioikeisto. Äärivasemmiston arvojen, kuten syrjinnän vastaisuus, antirasismi ja antifasismi, on katsottu olevan muiden ääriliikkeiden arvoihin verrattuna paremmin sopusoinnussa koko yhteiskunnan arvojen kanssa, vaikka ne ovatkin poliittisen keskustan arvojen radikalisoituneita muotoja. Äärivasemmiston arvojen ja tavoitteiden johdosta jotkut suhtautuvat äärivasemmistoon suopeasti ja katsovat heidän liioiteltujakin tekojaan läpi sormien. Jotkut tutkijat eivät edes tunnista heissä äärivasemmistolaisuutta. Äärivasemmistosta onkin ennen 2020-lukua julkaistu huomattavasti vähemmän akateemista kirjallisuutta kuin äärioikeistosta.^[4]

Äärivasemmisto ei ole yhtenäinen liike tai ideologia. Käsitteellä on eri historiallisissa konteksteissa tarkoitettu hyvinkin erilaisia ryhmiä, jotka on voitu jonkin erityispiirteensä perusteella erottaa maltillisemmasta vasemmistosta ja laitavasemmistosta.^[5] Äärivasemmistolaisiksi on usein kutsuttu varsinkin sosialisteja, kommunisteja ja anarkisteja tai näiden ryhmien joitakin osia. Käsitettä ovat käyttäneet lähinnä vasemmiston tai sen tietyn osan vastustajat, jolloin se on saanut ensisijaisesti kielteisen merkityksen.^[5]

Marxilaisen ja varsinkin marxilais-leniniläisen vasemmiston keskuudessa äärivasemmistolaisina on pidetty anarkisteja ja toisaalta Neuvostoliiton johtamasta kommunistisesta liikkeestä irtautuneita radikaaleja suuntauksia kuten trotskilaisia tai maolaisia. Näissä piireissä on käytetty myös käsitettä ultravasemmistolaisuus, jolla on tarkoitettu tukeutumista jyrkkään ja yhteistyökyvyttömään vallankumoukselliseen fraseologiaan. Ultravasemmistolaisena on pidetty esimerkiksi Kominternin niin sanotun kolmannen kauden (1928–1935) linjauksia, joissa sosiaalidemokraatit määriteltiin sosiaalifasisteiksi.^[6]

Äärivasemmisto on perinteisesti esiintynyt äärioikeiston poliittisena vastavoimana. Niiden välinen jännite on näkynyt selvimmin kaikkein polarisoituneimmissa yhteiskunnissa, kuten 1970-luvun taitteen Italiassa tai 1980-luvun taitteen Espanjassa. Länsimainen äärivasemmisto on jälleen aktivoitunut vuonna 2016 alkaneen äärioikeiston aktivoitumisen seurauksena.^[7]

1880-luvun Venäjän anarkistinen väkivalta, kuten Narodnaja volja -järjestö, on nähty nykyajan terrorismin ensimmäisenä aaltona ja äärivasemmistolaisen terrorismin innoittajana propagandan käytön osalta. Toisen maailmansodan jälkeen Euroopan maiden siirtomaissa nousi vallankumouksellisia sosialistisia ja kommunistisia itsenäisyysliikkeitä, jotka harjoittivat terroristista väkivaltaa.^[7]

”Uusvasemmiston” nousun myötä sosialistista vallankumousta tavoittelevasta terrorismista tuli maailmanlaajuista. Vietnamin sota ruokki lännessä amerikkalaisvastaisuutta ja äärivasemmistolaisia liikkeitä, joista kasvoi terroristisia järjestöjä.^[7]

Italian tunnetuimpia väkivaltaisia äärivasemmistolaisia järjestöjä 1960-luvun lopulla ja 1970-luvulla olivat Punaiset prikaatit, Prima Linea, Proletari Armati per il Comunismo ja Nuclei Armati Proletari. Länsi-Saksassa toimi muun muassa Punainen armeijakunta, joka suoritti useita näkyviä poliittisia murhia. Kreikassa äärivasemmisto alkoi kapinoida maan oikeistolaista sotilasdiktatuuria vastaan vuodesta 1973 alkaen. Tunnetuimpia ryhmiä olivat N17 ja ELA, jotka suorittivat kymmeniä murhia ja muita väkivaltarikoksia, kunnes niiden toiminta lopetettiin 1990- ja 2000-luvuilla. Espanjan äärivasemmistolainen väkivalta alkoi vuonna 1975 Francon kuoltua ja maan siirryttyä demokratiaan. Eräs Espanjan vallankumouksellisista rintamista oli Grupos de Resistencia Antifascista Primero de Octubre (1976–2006). Ranska oli näitä maita vakaampi, mutta sielläkin oli äärivasemmistolaista liikehdintää, kuten Action directe (1979–1987). Yhdysvalloissa äärivasemmistolaisuus nousi Vietnamin sodan vastustuksesta ja kansalaisoikeustaisteluista. Sen ajan äärivasemmistolaisia järjestöjä olivat esimerkiksi The Weather Underground ja mustien nationalistien Black Power -liike.^[7]

Äärivasemmistolainen aktivismi on länsimaissa vähentynyt 2000-luvulla sen huippuvuosiin nähden. 2020-luvun länsimaissa äärivasemmistolaisuus yhdistetään etenkin anarkisteihin, Antifaan ja kurdien itsenäisyyden tukijoihin. Eniten äärivasemmistolaista väkivaltaa on Europolin mukaan esiintynyt Espanjassa, Kreikassa ja Italiassa. Myös Saksassa väkivaltainen äärivasemmistolainen aktiivisuus on lisääntymässä.^[7]

Yhdysvalloissa vasemmistolainen väkivalta yhdistetään ensisijaisesti Antifaan, mutta myös Black Lives Matter -liikkeessä ja ympäristöaktivismissa on nähty äärivasemmistolaisuutta.^[7] Jotkut näkevät 2010-luvulla valtavirtaiseksi nousseen, marxilaisuuteen ja anarkismiin pohjautuvan sekä joissain tilanteissa väkivallan legitimoivan ja vastustajansa epäinhimillistävän woke-ideologian yhtenä äärivasemmistolaisuuden vaikutusvaltaisimmista ilmiöistä länsimaissa.^[8] Joidenkin vasemmistolaisten tieteentekijöiden pyrkimyksiä vaimentaa tieteellisten tutkimusten tuloksia ideologisista ja poliittisista syistä on syytetty äärivasemmistolaiseksi.^[9] Yhdysvaltalaisia yliopistoja on arvosteltu 2000-luvulla julkisesti vasemmistolaisesta radikalisoitumisesta, kuten sanan- ja mielipiteenvapauden rajoittamisesta kampuksilla, ”väärin” puhuvien rankaisemisesta, sekä siitä, että yliopistot ovat sallineet omalle henkilökunnalleen ja vieraileville puhujille valkoisiin ihmisiin kohdistuvan vihan ja väkivallan julistamisen.^[10]

• Sosiaalidemokratian ja sosialismin välinen jännite
• Äärivasemmisto Suomessa
• Tankie

• Zúquete, José Pedro (toim.): The Palgrave Handbook of Left-Wing Extremism, Volume 1. Palgrave Macmillan, 2023. ISBN 978-3-031-30896-3
• Zúquete, José Pedro (toim.): The Palgrave Handbook of Left-Wing Extremism, Volume 2. Palgrave Macmillan, 2023. ISBN 978-3-031-36267-5

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Äärivasemmisto Wikimedia Commonsissa