Aatelisvaakuna

Aatelisvaakuna:n teema on äärimmäisen tärkeä nykyään, sillä se vaikuttaa merkittävästi jokapäiväiseen elämäämme. Aatelisvaakuna:stä syntyy lukuisia keskusteluja, kiistoja ja edistysaskeleita, minkä vuoksi sen tutkimisen ja ymmärtämisen syventäminen on välttämätöntä. Aatelisvaakuna on kiinnittänyt asiantuntijoiden, tutkijoiden, ammattilaisten ja yleensä yhteiskunnan huomion käynnistäen loputtomasti tutkimusta, julkaisuja ja niihin liittyviä tapahtumia. Tässä artikkelissa perehdymme Aatelisvaakuna:n eri puoliin ja tutkimme sen vaikutuksia, näkökulmia ja tämän päivän haasteita.

 Tähän artikkeliin tai sen osaan on merkitty lähteitä, mutta niihin ei viitata.
Älä poista mallinetta ennen kuin viitteet on lisätty. Voit auttaa Wikipediaa lisäämällä artikkelille asianmukaisia viitteitä. Lähteettömät tiedot voidaan kyseenalaistaa tai poistaa.
Aatelisvaakuna
Mannerheimin vapaaherrallinen sukuvaakuna.
Mannerheimin vapaaherrallinen sukuvaakuna.

Aatelisvaakunat ovat joko aateloitujen (introdusoitujen) henkilöiden tunnuksellisia vaakunoita tai kantasukujen vanhimman itsensä käyttöönottamia (saks. Uradel) vaakunoita, joka heraldisesti on perusteltu symboleilla. Introdusoidut vaakunat luovutetaan vaakunakirjalla, jossa vaakunasta on kuva heraldisella selityksellä. Vaakunan kuvaan ja selitykseen perustaen henkilö otti usein käyttöön myös uuden sukunimen. Toimituksen jälkeen jokainen vaakuna maalattiin taiteilijoiden näkemyksellä käsin, siksi vanhimpien vaakunoiden heraldinen ilme poikkeaakin usein ajastaan.

Nykyiset aatelisvaakunat ovat alkujaan seuranneet noin 1100-luvulta ritareiden käyttämiä kilpivaakunoita, niin sanottuja kantavaakunoita, joiden tarkoitus oli toimia tuntomerkkeinä taistelukentällä. Aatelisvaakunat rakentuvat ensisijaisesti kilvestä, sekä 1300-luvun jälkeen kokonaiseta vaakunasta tai jaetusta kilpivaakunasta, postamentista, kilvenkannattajista, yhdestä tai useammasta säleikkökypärästä, arvokruunuista, toisinaan myös kaulakorusta, kypäränkoristeista, sotahuudosta, tunnuslauseesta sekä harvemmin myönnetystä kunnialisäyksestä. Usein vapaaherralliset vaakunat ovat koottu sukujen yhdistämisen kannalta kilven lohkoihin vaakunoita yhdistämällä ja saatu heraldisesti monimutkainen ja vaikeasti selitettävä vaakunakokonaisuus, mutta näin saatiin sukujen yhdistäminen myös samalle kilvelle. Sukuvaakunat voivat olla joko aatelisten sukujen tunnuksina toimivia aatelisvaakunoita tai aatelittomia niin sanottuja porvarisvaakunoita.

Alkuaan sukuvaakunat ovat peräisin henkilövaakunoista, jossa suvun päämies käyttää suvun vaakunaa alkuperäisenä ilman erottelua. Sukuvaakuna periytyy aina agnaattisesti eli patrilineaarisesti, isältä kaikille lapsille ja näistä lapsista edelleen poikien kaikille lapsille.

Vaakunan historia

Vaakunakirje (aateliskirje) on asiakirja, jolla hallitsija vahvistaa uudelle aatelismiehelle hänen arvonsa. Ensimmäiset varsinaiset aateliskirjat antoi Ranskassa Filip IV Kaunis, Saksassa Kaarle IV, Pohjoismaissa Eerik Pommerilainen vuonna 1420 (suomalaiselle Björn Paavalin pojalle, Kodbolstan herralle Ahvenanmaalla).

Klassisen selityksen mukaan keskiajan haarniskoidut ritarit alkoivat käyttää kilvissään vaakunatunnuksia, jotta heidät olisi mahdollista tunnistaa taistelukentällä. Myöhemmin on tosin epäilty, että kilven merkitys yksittäisten ystävien ja vihollisten erottamisessa toisistaan taistelun keskellä lienee ollut vähäinen. Ritarien tunnistautumisella oli kuitenkin keskiajan kunniakulttuurissa tärkeä sosiaalinen merkitys ja siten he myös pystyivät erottautumaan alempisäätyisistä sotilaista. Vaakunoiden käyttö alkoi muuttua systemaattiseksi noin vuodesta 1130 alkaen ja tällöin alkoi kehittyä myös vaakunoihin liittyvä heraldiikka. Vaakunoista alkoi vähitellen tulla perinnöllisiä, mutta aluksi oli mahdollista, että esimerkiksi mies saattoi käyttää vaimonsa tai vasalli herransa vaakunaa. Vaakunoiden käyttö levisi nopeasti ritareilta alempien yhteiskuntaryhmien ja yhteisöiden käyttöön.

1300-luvulta alkaen vaakunoiden yhteydessä alettiin käyttämään myös ritarikuntien tunnuksia ja henkilölle myönnettyjä kunniamerkkejä, mistä tehtiin Ruotsissa vuonna 1748 pakollista.

Vanhimmat aatelisvaakunat kantavaakunat (saks. Uradel) ovat aatelisten itsensä noin 1100-luvulla käyttöön ottamia niin sanottuja patakypärällisiä vaakunoita, myöhemmin 1300-luvulta hallitsijat ryhtyivät antamaan niitä vaakunakirjeillä. 1300-luvun oikeusoppinut Bartolus de Saxoferrato muotoili periaatteen, jonka mukaan kuka tahansa sai ottaa käyttöön oman vaakunan, mutta hänen mukaansa hallitsijan antamilla tai vahvistamilla vaakunoilla oli vahvempi oikeussuoja.

Pohjoismaissa muodostui aatelissukujen etuoikeudeksi käyttää vaakunassaan tiettyjä elementtejä erotukseksi muista vaakunoista. Niitä olivat muun muassa vaakunakilven ylle kuvattu turnajaiskypärä, arvokruunu sekä kilpeä kannattelevat hahmot. Aatelittomilta nämä kiellettiin Ruotsissa lopullisesti kuninkaallisella asetuksella vuonna 1762.

Koska Pohjoismaissa sukunimien käyttö yleistyi myöhään, monet suvut ottivat nimensä vaakunassaan esiintyneestä aiheesta. Suomessakin yleistyi 1600-luvulla tapa käyttää aatelisvaakunoita hautajaisissa ja ripustaa niitä aatelisten kotipitäjien kirkkojen seinille. Suomen aatelissukujen vaakunoista pitää kirjaa Ritarihuone.

Vaakunan kypärä

Aatelis- ja porvarisvaakunat erottuvat toisistaan siten että aatelisvaakunoissa käytetään ns. silmikkomaista kalterikypärää eli pystysuoria kaltereita, porvarisvaakunassa sen sijan käytetään kilven päällä vain yhtä ns pistokypärää jossa silmikko on edestä katsottuna vaakasuora.[1]

Aatelisvaakunanssa kypärä tai kypärät kertovat kantajansa aatelisarvosta, yksi kypärä kilven päällä kertoo että kantaja edustaa ritaria, kaksi kypärää vapaaherran tai paronin arvossa ja kolme tai useampi kypärä kreivin tai korkeamman säätyarvosta.

Pelkkää kilpeä käytettäessä ei vaakunasta voi nähdä, onko kyseessä aatelis- vaiko porvarisvaakuna.[1]

Esimerkkejä Suomalaisista vaakunoista

Katso myös

Lähteet

  1. ↑ a b Heraldikko Jukka Suvisaaren kotisivut www.suvisaari.com. Viitattu 19.1.2023.

Kirjallisuutta

  • Antti Matikkala & Wilhelm Brummer (toim.): Henkilö- ja sukuvaakunat Suomessa. SKS, Helsinki 2011. ISBN 978-952-222-283-1
  • Antti Matikkala: Vapatietomuksesta ikonografiseen heraldiikkaan – vaakunoista, heraldiikasta ja niiden tutkimuksesta, emt. s. 10–32.

Aiheesta muualla