Aleksandr Jakovlev

Aleksandr Nikolajevitš Jakovlev (ven. Александр Николаевич Яковлев) (2. joulukuuta 1923, Korolevo^[1] – 18. lokakuuta 2005, Moskova^[1]) oli neuvostoliittolainen taloustieteilijä, perestroikan suunnittelija ja Neuvostoliiton kommunistisen puolueen pääsihteeri Mihail Gorbatšovia tukenut poliitikko. Jakovlev kuului neuvostopoliitikkojen "Hruštšovin sukupolveen", jonka avainkokemuksiin kuului Neuvostoliiton kommunistisen puolueen XX puoluekokous vuonna 1956 ja sitä seurannut yhteiskunnan avautuminen.^[2] Neuvostoaikana Jakovlev kohosi NKP:n propagandaosaston päälliköksi, "marxismi-leninismin ylipapiksi", mutta vanhemmiten hän julkaisi marxismia ankarasti arvostelevia kirjoja.

Jakovlev oli naimisissa, ja hänellä oli poika ja tytär.^[1]

Jakovlev syntyi vuonna 1923 ja palveli toisen maailmansodan aikana Neuvostoliiton laivastossa. Hän liittyi kommunistisen puolueen jäseneksi sodan vielä kestäessä. Sodan jälkeen hän valmistui opettajaksi kotiseudullaan Jaroslavlissa pedagogisesta instituutista vuonna 1946. Opettajan toimen sijaan puolue rekrytoi hänet päätoimiseksi puoluevirkailijaksi Jaroslavliin.^[2]

Koko puolueuransa ajan Jakovlev toimi ideologian parissa ensin lehtimiehenä, sitten puoluekoulun opettajana ja puoluekoneiston eri tehtävissä alueinaan tiede, koulutus, propaganda ja joukkotiedotus. Vuonna 1953 Stalinin kuolinvuotena hän siirtyi Moskovaan, missä toimi yhä korkeammilla virkaportailla kunnes vuonna 1969 hänestä tuli Neuvostoliiton kommunistisen puolueen ideologia- ja propagandaosaston päällikkö. ^[2] Vuosina 1958–59 hän oli Fulbright-stipendiaattina New Yorkissa^[1].

Vuonna 1972 Jakovlev julkaisi kriittisen isovenäläistä šovinismia ja neuvostoliittolaista antisemitismiä vastustavan artikkelin Literaturnaja gazetassa.^[3] Se päättyi seuraaviin kohottaviin sanoihin:

Juuri marxismi-leninismissä, proletariaatin vallankumouksellisessa opissa, kiteytyvät korkeimmat inhimilliset henkiset arvot. - - Arvostamme kaikkea, mitä kansan nerous, äly ja työ ovat vuosisatojen aikana luoneet, mutta erityistä ylpeyttä tunnemme nykyisestä sosialistisesta todellisuudestamme.^[3]

Puolueuskollisuutta korostavat loppusanat eivät pelastaneet Jakovlevia erottamiselta ja siirtämiseltä Neuvostoliiton suurlähettilääksi Kanadaan, jossa hän toimi kymmenen vuotta. Hänestä ja Kanadan pääministeri Pierre Trudeausta tuli tuona aikana läheisiä ystäviä, ja Trudeaun toinen poika, Alexandre Trudeau (s. 1973), sai nimensä Jakovlevin mukaan.^[4]

Vuonna 1983 hän tutustui maataloudesta vastaavaan Mihail Gorbatšoviin, joka oli vierailulla Kanadassa löytääkseen jotakin Neuvostoliiton maataloudessa sovellettavaksi. Gorbatšov ja Jakovlev alkoivat keskustella Neuvostoliiton uudistamisesta.^[5] Vielä samana vuonna hän sai palata takaisin Neuvostoliittoon, missä hänet nimitettiin Neuvostoliiton tiedeakatemian kansainvälisten suhteiden ja maailmantalouden instituutin johtajaksi.^[2]

Muut ylennykset seurasivat pian. Vuonna 1985 Gorbatšovin noustua NKP:n pääsihteeriksi Jakovlev sai takaisin virkansa propagandaosaston päällikkönä. Jakovlev avusti pääsihteeriä ja politiikan muotoilua viidessä tapaamisessa Yhdysvaltain presidentti Ronald Reaganin kanssa. Vuonna 1986 hänestä tuli NKP:n keskuskomitean ideologisen työn sihteeri, tammikuussa 1987 politbyroon ehdokasjäsen ja kesäkuussa 1987 täysjäsen.^[2]

Perestroikan edetessä ja Jegor Ligatšovin ja muiden konservatiivien lujittaessa otettaan puolueen johdossa Jakovlevin asema tuli kriittiseksi. Vuonna 1988 hän sai hoidettavakseen ulkoasiat, ja hänestä tuli puoluetta johtavan triumviraatin jäsen Gorbatšovin ja Eduard Ševardnadzen rinnalla. Kaksi päivää ennen poikkeustilakomitean elokuussa 1991 suorittamaa vallankaappausyritystä Jakovlev erotettiin politbyroosta.^[2]

Jakovlev liittyi Boris Jeltsinin johtamaan demokraattiseen oppositioon 21. elokuuta 1991, kun poikkeustilakomitean aloittama vallankaappausyritys oli rauennut,^[1] ja hänestä tuli vuonna 2002 Boris Jeltsinin asettaman poliittisten vainojen uhrien rehabilitointikomitean puheenjohtaja.^[6]

Jakovlev kertoo tärkeäksi käännekohdakseen ajan, jolloin hän oli virkansa puolesta valvomassa neuvostolehtimiesten raportointia Varsovan liiton miehittämässä Prahassa vuonna 1968.^[7] Niiden, jotka hylkäsivät puolueen paljon Jakovlevia aikaisemmin, on ollut helppo syyttää häntä systeemin puolustajaksi. Hänen puolestaan voi sanoa, että myöhemmin Jakovlevilla oli mittavat ansiot neuvostohallinnon pakottamisessa uuteen suuntaan.^[2]

Neuvostoliiton hajottua Jakovlev luennoi Neuvostoliitosta ja Stalinin ajan vainoista. Hän omisti myöhemmät vuotensa poliittisille muistelmilleen ja marxismin voimakkaalle arvostelulle.^[1] Professori Tauno Tiusasen mukaan kommunismin syvintä olemusta ei voi ymmärtää lukematta kahta Jakovlevin kirjoista, vuonna 1993 ilmestynyttä The Fate of Marxism in Russia ja vuonna 2000 ilmestynyttä A Century of Violence in Soviet Russia.^[8] Tiusasen mukaan ne ovat ainutlaatuisia lähteitä 1900-luvun Euroopan totalitaariselle aikakaudelle, kirjoittajana marxismi-leninismin entinen ylipappi Neuvostoliitosta.^[7]

Kirjassa The Fate of Marxism in Russia Jakovlev Tiusasen mukaan hyökkää sosialismin klassikoita vastaan. Jakovlev toteaa, että marxilainen determinismi julisti väkivaltaisen vallankumouksen historialliseksi välttämättömyydeksi. Edistyksen sijaan vallankumous Neuvostoliitossa kuitenkin käänsi historiaa taaksepäin uusfeodalismiin, jossa maaorjuus palasi maaseudun kollektivisointina. A Century of Violence in Soviet Russia käsittelee neuvostojärjestelmän rikoksia, joihin kuului miljoonien ihmisten tuhoaminen.^[7]

• Remington, Thomas F.: Alexander Yakovlev and the Limits of Reform. Teoksessa Yakovlev: The Fate of Marxism in Russia, s. vii-xiii. Yale University Press, 1993.
• Tiusanen, Tauno: Narutettu sukupolvi. Suomettumisen ilot ja murheet. Edita, 2011. ISBN 978-951-37-6049-6
• Yakovlev, Alexander: The Fate of Marxism in Russia. Yale University Press, 1993. ISBN 0-300-05365-7
• Yakovlev, Alexander N.: A Century of Violence in Soviet Russia. Yale University Press, 2002. ISBN 978-0-300-10322-9