Astatiini

Nykyään Astatiini:stä on tullut erittäin kiinnostava ja tärkeä aihe yhteiskunnassa. Ajan mittaan Astatiini:llä on ollut ratkaiseva rooli jokapäiväisen elämän eri osa-alueilla, ja se on vaikuttanut kaikenikäisiin ja elämäntyyliisiin ihmisiin. Kun Astatiini kehittyy ja saa erilaisia ​​ulottuvuuksia, on tärkeää analysoida perusteellisesti sen vaikutukset eri aloilla terveydestä talouteen. Tässä artikkelissa tarkastellaan lähemmin Astatiini:n monia puolia ja sen vaikutusta jokapäiväiseen elämään sekä tulevaisuudennäkymiä, joita se voi tuoda.

Polonium ← Astatiini → Radon
I
↑
At
↓
Ts  
 
 


Yleistä
Nimi Astatiini
Tunnus At
Järjestysluku 85
Luokka puolimetalli
Lohko p
Ryhmä 17, halogeeni
Jakso 6
Värimetallinen
Löytövuosi, löytäjä 1940, Dale Corson, Kenneth MacKenzie, Emilio Segre
Atomiominaisuudet
Atomipaino (Ar)(210)
Atomisäde, mitattu (laskennallinen)140 pm
Orbitaalirakenne 4f14 5d10 6s2 6p5
Elektroneja elektronikuorilla 2, 8, 18, 32, 18, 7
Hapetusluvut-I, +III, +V, +VII
Fysikaaliset ominaisuudet
Olomuoto Kiinteä
Sulamispiste575 K (302 °C)
Kiehumispiste(epävarma) 610 K ((epävarma) 337 °C)
Höyrynpaine100 Pa 429 K:ssa
Muuta
Elektronegatiivisuus2,36[1] (Paulingin asteikko)
Ominaislämpökapasiteetti luotettavaa dataa ei saatavissa kJ/(kg K)
Lämmönjohtavuus(300 K) 1,7 W/(m·K)
CAS-numero7440-68-8
Tiedot normaalilämpötilassa ja -paineessa
Astatiinin paikka neptuniumin hajoamissarjassa. At-217 syntyy neptunium-237:n hajotessa.

Astatiini eli astaatti on alkuaine, jonka kemiallinen merkki on At (lat. astatinum), järjestysluku 85 ja CAS-numero 7440-68-8. Se on halogeeneihin kuuluva erittäin radioaktiivinen alkuaine.

Astatiinin isotooppeja 218At ja 219At syntyy luonnossa väli­vaiheina uraanin radio­aktiivisessa hajoamisessa. Molemmat ovat hyvin lyhyt­ikäisiä.[2] Pitkäikäisin isotooppi on 210At, jonka puoliintumisaika on 8,1 tuntia. Astatiinin nimikin johtuu kreikan sanasta αστατος (astatos), joka tarkoittaa epä­vakaata. Maapallon kuoressa astatiinia on arvioitu olevan yhteensä korkeintaan teelusikallinen, vähemmän kuin 30 grammaa.[3] Uusin arvio (2020) astatiinin määrästä maapallolla on vain 0,07 grammaa.[1]

Ensimmäisen väitetyn havainnon astatiinista teki Fred Allisonin ryhmä vuonna 1931. Tämän paikkansapitävyys on kuitenkin myöhemmin kiistetty.[4] Keino­tekoisesti sitä valmistivat ensimmäisinä Dale Corson, Kenneth MacKenzie ja Emilio Segre Kalifornian yliopistossa vuonna 1940. Sitä saadaan pommittamalla vismuttia energisillä alfa­hiukkasilla. Sitä on valmistettu vähemmän kuin yksi mikrogramma, eikä sen ominaisuuksia ole kovinkaan tarkoin tutkittu.[3]

Alkuaineen elektroniaffiniteetti saatiin mitattua vasta 2020. Se on 2,416 elektronivolttia eli 233 kJ/mol ja vuonna 2013 ensimmäisen kerran mitattu ionisoitumisenergia on 9,318 eV eli 899 kJ/mol. Astatiinin elektroniaffiniteetti on pienempi kuin muilla halogeeneilla, mutta suurempi kuin halogeeniryhmän ulkopuolisilla alkuaineilla. Mullikenin asteikolla astatiinin elektronegatiivisuus on 5,87 eV, mikä Pauling-asteikolle muunnettuna vastaa arvoa 2,36.[1]

Astatiinin harvinaisuuden ja epävakaisuuden vuoksi kukaan ei tähän mennessä tiedä, miltä astatiini edes näyttää. Vaikka voitaisikin valmistaa sen verran suuri kappale puhdasta astatiinia, että sen voisi paljain silmin nähdä, sen oma säteily kehittäisi nopeasti niin paljon lämpöä, että kappale höyrystyisi välittömästi.[lähde? ]

Vuonna 2023 Jyväskylän yliopiston fysiikan maisteriopiskelija Henna Kokkonen löysi ensimmäisenä astatiinin isotoopin 190At, joka on kevyin astatiinin tunnetuista isotoopeista. Sen ydin koostuu 105 neutronista ja 85 protonista.[5][6]

Katso myös

Lähteet

  1. ↑ a b c Tuomas Kangasniemi: Maailman harvinaisinta alkuainetta on koko pallolla vain 0,07 grammaa – nyt tehtiin historiallinen mittaus Iltalehti. 4.8.2020. Viitattu 5.8.2020.
  2. ↑ Luonnon radioaktiivisia aineita sisältävät mineraalit (pdf) Säteilyturvakeskus. Arkistoitu 17.9.2011. Viitattu 13.7.2010.
  3. ↑ a b Timo Paukku: Astatiinia on maankuoressa vain kymmeniä grammoja Helsingin Sanomat 6.12.2006. Arkistoitu Viitattu 13.7.2010.
  4. ↑ Fontani, Marco; Costa, Mariagrazia & Orna, Mary Virginia: The Lost Elements: The Periodic Table's Shadow Side, s. 330–331. Oxford University Press, 2014. ISBN 978-0-19-938334-4 Kirja Googlen teoshaussa. (englanniksi)
  5. ↑ Henna Kokkosen tietokoneen ruudulla näkyi tuntemattomia pisteitä – uusi atomiydin oli löytynyt Yle Uutiset. 27.7.2023. Viitattu 30.7.2023.
  6. ↑ Juvalainen Henna, 24, teki gradussaan jotain niin harvinaista, että se hämmästytti ulkomaita myöten www.iltalehti.fi. Viitattu 30.7.2023.

Aiheesta muualla

Kansainväliset
Kansalliset