Benedict Arnold

Benedict Arnold
Henkilötiedot
Syntynyt	14. tammikuuta 1741 Norwich, Connecticut, Brittiläinen Amerikka
Kuollut	14. kesäkuuta 1801 Lontoo, Iso-Britannia
Sotilashenkilö
Palvelusvuodet	1775–1781
Taistelut ja sodat	Yhdysvaltain vapaussota
Sotilasarvo	kenraalimajuri (Yhdysvallat) prikaatinkenraali (Iso-Britannia)
Nimikirjoitus
Infobox OK

Benedict Arnold (14. tammikuuta 1741 Norwich, Connecticut – 14. kesäkuuta 1801 Lontoo, Iso-Britannia)^[1] oli amerikkalaissyntyinen brittiläinen kenraali, joka oli yksi siirtokuntien armeijan komentajista Yhdysvaltain vapaussodassa, kunnes hän vuonna 1780 loikkasi brittien puolelle. Yhdysvalloissa hänen nimestään tuli petturin synonyymi.^[2]

Benedict Arnoldin isä oli menestyvä liikemies, ja perhe edusti Norwichin ylintä sosiaaliluokkaa. Benedict oli kuusilapsisen perheen toinen. Neljä lapsista kuoli jo lapsuusiässä keltakuumeeseen, ja Benedictin lisäksi vain hänen sisarensa Hannah selvisi aikuisikään.^[3] Lasten kuoleman jälkeen perheen isän terveys huononi merkittävästi, ja nuoren Benedictin opinnot yksityiskoulussa jäivät kesken rahojen loppumisen vuoksi. Äitinsä sukulaissuhteiden avulla hän pääsi kahden enonsa oppiin lääke- ja sekatavarakaupan alalla, mutta kaipasi jotakin suurempaa.^[4]

Vuonna 1755 Arnold anoi pääsyä siirtokuntien militiaan seitsenvuotisessa sodassa, mutta ei saanut äitinsä hyväksyntää.^[4] Kaksi vuotta myöhemmin Arnold liittyi lyhyeksi aikaa militiaan. Keväällä 1760 hän värväytyi uudelleen, mutta karkasi armeijasta.^[5] Jätettyään sotilaspalvelun Arnold siirtyi liike-elämän palvelukseen. Toimittuaan muutaman vuoden lääketuotteiden ja kirjojen kauppiaana hän osti osuuden pienestä kauppalaivastosta ja kuljetti kauppa-artikkeleita Kanadaan ja Länsi-Intiaan.^[2]

Sotatoimien puhjettua huhtikuussa 1775 Arnold liittyi amerikkalaisiin kapinallisiin Bostonin piirityksessä. Toukokuussa hän oli mukana valtaamassa brittien hallitsemaa Fort Ticonderogaa New Yorkissa.^[5] Samana syksynä siirtokuntien armeijan ylipäällikkö George Washington nimitti Arnoldin johtamaan 700 miehen joukkoa, jonka oli tarkoitus vallata Quebec. Everstiksi ylenneen Arnoldin ja kenraali Richard Montgomeryn hyökkäys vahvasti linnoitettua Quebecia vastaan 31. joulukuuta 1775 kuitenkin epäonnistui. Montgomery kaatui ja Arnold haavoittui musketinkuulasta vasemman jalkansa akillesjänteeseen.^[6] Hänet ylennettiin taistelun jälkeen prikaatinkenraaliksi, ja hän rakensi Champlainjärvelle oman laivueen, jolla onnistui tuottamaan merkittäviä tappioita vihollislaivastolle 11. lokakuuta 1776 käydyssä Valcour Islandin taistelussa.^[1]

Saavutustensa jälkeen Arnold nostettiin sankariksi, mutta monet komentajat suhtautuivat epäillen hänen kärsimättömään innokkuuteensa. Kun siirtokuntien kongressi helmikuussa 1777 myönsi viidelle nuoremmalle upseerille ylennyksen kenraalimajureiksi, mutta ohitti Arnoldin, hän oli vähällä erota protestiksi armeijasta. Washington kuitenkin suostutteli hänet jatkamaan. Torjuttuaan kaksi kuukautta myöhemmin brittien hyökkäyksen Connecticutin Danburyssä Arnold sai ylennyksen kenraalimajuriksi. Hän jäi kuitenkin edelleen samanarvoiseksi itseään kokemattomampien komentajien kanssa ja oli tästä katkera.^[5]

Heinäkuussa 1777 Arnold sai määräyksen pysäyttää brittien eteneminen pohjoiseen New Yorkiin. Prikaatinkenraali Barry St. Legerin joukot olivat jo piirittäneet tuhannen irokeesiliittolaisensa kanssa Fort Stanwixin, jonne Arnoldin oli määrä johtaa vahvistusjoukkonsa. Miehistönsä riittämättömyyden vuoksi hän turvautui juoneen ja lähetti kaksi intiaanitiedustelijaansa levittämään perätöntä huhua St. Legerin leiriin. Sanantuojat väittivät Arnoldin johtaman monen tuhannen sotilaan armeijan lähestyvän brittileiriä vain joidenkin kilometrien päässä.^{[7] [8]} St. Legerin irokeesiliittolaiset uskoivat huhun todenperäisyyteen ja vetäytyivät takaisin Kanadaan.^[9] St. Leger joutui keskeyttämään piirityksensä liittolaistensa lähdön jälkeen. Joitakin viikkoja myöhemmin Arnold osallistui keskeisessä roolissa Saratogan taisteluihin, joissa siirtokuntien armeija sai merkittävän voiton kenraali John Burgoynen brittijoukoista.^[1]

Arnold rampautui Saratogassa tapahtuneen haavoittumisen seurauksena ja joutui jättämään komentajan tehtävät. Sen sijaan hänet nimitettiin heinäkuussa 1778 Philadelphian komendantiksi. Hän eleli kaupungissa ylellisesti ja hankki itselleen rahaa kyseenalaisilla tavoilla, mikä alkoi herättää huomiota.^[10] Pennsylvanian hallitus esitti paheksuntansa tästä ja asia nousi esille myös kongressissa. Kenraali Washington joutui vastentahtoisesti antamaan hänelle nuhtelun. Arnold vaati asian käsittelyä sotaoikeudessa voidakseen puhdistaa maineensa. Philadelphiassa hän oli ystävystynyt lojalisteina pidettyjen henkilöiden kanssa ja meni huhtikuussa 1779 naimisiin lojalistina tunnetun Margaret Shippenin kanssa. Tämän jälkeen Arnold alkoi tehdä salaisia yhteydenottoja brittien päämajaan.^[1][11]

Keväällä 1780 Arnold varoitti brittejä suunnitellusta siirtokuntien armeijan hyökkäyksestä Kanadaan. Sen jälkeen hän haki nimitystä West Pointin linnoituksen komentajaksi, minkä hän myös sai elokuussa 1780. West Point sijaitsi avainkohdassa pohjoisten ja eteläisten siirtokuntien välissä, ja siellä oli siirtokuntien armeijan tärkein ammusvarasto. Arnold alkoi käydä salaisia neuvotteluita brittikenraali Henry Clintonin kanssa, kertoi odotettavissa olevasta nimityksestä ja tarjoutui vaihtamaan puolta sekä luovuttamaan linnoituksen briteille 20 000 punnan korvausta vastaan. Suunnitelma kuitenkin paljastui, kun Arnoldin yhteyshenkilönä toiminut brittimajuri John André jäi amerikkalaisten vangiksi. Arnold pakeni tällöin brittilaivaston turviin ja André hirtettiin vakoojana. Kenraalin loikkauksella ei ollut suurta vaikutusta sodan kulkuun. Arnold otettiin brittiarmeijaan prikaatinkenraalina, mutta kovin paljon häntä ei arvostettu. Amerikkalaisten puolella maanpetturin maine syveni kun hän syyskuussa 1781 johti brittiarmeijan hyökkäystä Connecticutin New Londoniin, lähelle entistä kotiseutuaan. Saman vuoden lopussa hän siirtyi Englantiin.^[1][11]

Arnold ei saanut vakituista virkaa Britannian armeijassa ja pyrki myöhemmin elättämään itsensä erilaisilla liikeyrityksillä ja keinotteluilla. Hän asui välillä Kanadassa ja toimi 1790-luvulla kaapparilaivan kapteenina Länsi-Intiassa. Eläkepäiviään hän vetäytyi viettämään Lontooseen, missä hän kuoli vuonna 1801.^[1]

• Brant, Clare: The Man in the Mirror: A Life of Benedict Arnold. Random House Inc, 1994. ISBN 978-0679401063 (englanniksi)
• Ferling, John: Almost a Miracle. OUP USA, 2009. ISBN 978-0195382921 (englanniksi)
• Kelsay, Isabel: Joseph Brant, 1743–1807: Man of Two Worlds. Syracuse University Press, 1986. ISBN 978-0815602088 (englanniksi)
• Ketchum, Richard: Saratoga: Turning Point of America's Revolutionary War. Holt Paperbacks, 1999. ISBN 978-0805061239 (englanniksi)
• Kilmeade, Brian: George Washington's Secret Six: The Spy Ring That Saved the American Revolution. Sentinel, 2013. ISBN 978-1595231031 (englanniksi)
• Lanning, Michael Lee: The American Revolution 100: The People, Battles, and Events of the American War for Independence, Ranked by Their Significanc. Sourcebooks, Inc, 2009. ISBN 978-1402221156 (englanniksi)
• Martin, James Kirby: Benedict Arnold: Revolutionary Hero - An American Warrior Reconsidered. New York Univ Press, 2000. ISBN 978-0814756461 (englanniksi)
• Savas, Theodore & Dameron, David: A Guide To The Battles Of The American Revolution. Savas Beatie, 2010. ISBN 978-1932714944 (englanniksi)
• Ward, Christopher: The War of the Revolution. Skyhorse Publishing, 2011. ISBN 978-1616080808 (englanniksi)

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Benedict Arnold Wikimedia Commonsissa

• Dictionary of Canadian Biography Online: Arnold, Benedict (englanniksi) - (ladattu 03.12.2006)