Nykyään Didrichsenin taidemuseo on aihe kaikkien huulilla. Didrichsenin taidemuseo on herättänyt niin asiantuntijoiden kuin kansalaisten huomion sen vaikutuksista yhteiskuntaan ja maailmanlaajuiseen talouteen. Lukemattomilla mielipiteillä ja analyyseillä, jotka vaihtelevat teknisistä tunteellisimpiin, ei ole epäilystäkään siitä, että Didrichsenin taidemuseo:stä on tullut nyky-yhteiskunnan keskustelu- ja pohdiskelupaikka. Tässä artikkelissa tutkimme Didrichsenin taidemuseo:n eri puolia ja tarkastelemme sekä sen myönteisiä että kielteisiä puolia tavoitteenaan tarjota täydellinen ja rikastuttava yleiskatsaus tästä aiheesta.
Didrichsenin taidemuseo[1] sijaitsee Helsingin Kuusisaaressa arkkitehti Viljo Revellin Gunnar ja Marie-Louise Didrichsenille (synt. Granfelt) suunnittelemassa rakennuksessa.[2]
Rakennuksen ensimmäinen osa Villa Didrichsen valmistui kodiksi vuonna 1958. Näyttelysiipi valmistui vuonna 1964, ja se avattiin yleisölle vuonna 1965.[2] Didrichsenien taideharrastuksesta syntynyttä elämäntyötä ovat jatkaneet seuraava sukupolvi. Säätiöpohjaisen museon johtajana toimii Maria Didrichsen.[3].
Aluksi Didrichsenit keräsivät perinteistä suomalaista taidetta, ja siirtyivät vähitellen sekä suomalaiseen että kansainväliseen modernismiin. Lisäksi kokoelmiin hankittiin aasialaista ja esikolumbiaanista esineistöä. Toiminnan pääpaino on vaihtuvien näyttelyjen järjestämisessä, joita on noin kolme vuodessa.[2] Rakennusta ympäröivässä merenrannalla sijaitsevassa puistossa on moderneja veistoksia, muun muassa Henry Moorelta, Laila Pulliselta ja Eero Hiiroselta,[4] sekä Marie-Louise Didrichsenin muistolle omistettu Eila Hiltusen teräsveistos Crescendo[5]. Museossa on vuosittain 50 000–70 000 kävijää. Didrichsenin taidemuseo on peruskorjattu 2013–2014.[6][7]