Tämä artikkeli käsittelee aihetta DŠK, joka on herättänyt kasvavaa kiinnostusta viime aikoina. Eri näkökulmista ja lähestymistavoista tämä aihe on herättänyt keskustelua ja pohdiskelua eri aloilla, kuten yhteiskunnassa, kulttuurissa, politiikassa, taloudessa ja tieteessä. Sen vaikutuksia, sen kehitystä ajan myötä ja sen merkitystä nykyään tutkitaan tavoitteena tarjota kattava ja yksityiskohtainen näkemys DŠK:stä. Sen eri ulottuvuuksia tarkastellaan analysoimalla sen seurauksia, sen vaikutusta globaalilla tasolla ja sen tulevaisuuden ennustetta. Syvän ja kattavan analyysin avulla tavoitteena on edistää DŠK:n ymmärtämistä ja tuntemusta, mikä rikastuttaa keskustelua ja pohdintaa tästä kiistatta tärkeästä aiheesta.
DŠK | |
---|---|
Tyyppi | raskas konekivääri |
Valmistusmaa |
![]() |
Tekniset tiedot | |
Kaliiperi(t) | 12,7x108 mm |
Piipun pituus | 1 070 mm |
Paino (tyhjänä) | 34 kg |
Lipas | patruunavyö |
Tehokas kantama | 2 000 m |
Teoreettinen kantama | 2 500 m |
Tulinopeus (laukausta/min) | 600 lks/min |
DŠK (ven. ДШК) on neuvostoliittolainen raskas konekivääri, joka ampuu 12,7x108 mm patruunaa. Asetta käytettiin myös jalkaväen tulitukiaseena. Aseen nimi Degtjarjovin–Špaginin suurikaliiperinen 12,7 mm konekivääri mallia 1938 tulee sen keksijältä Vasili Degtjarjovilta ja aseen syöttömekanismia parantaneelta Georgi Špaginilta.
Neuvostoliitolle tuli tarve hankkia raskas konekivääri pääasiassa ilmatorjuntakäyttöön. Ensimmäinen suunnitelma oli Degtjarjov, Krupnokalibernyi, joka kehitettiin vuonna 1930. Aseessa oli pieni 30 panoksen rumpulipas sekä pieni tulinopeus, joten kehitettiin parempi versio, jossa on patruunavyö. Uudesta aseesta, DŠK:sta, tuli neuvostoliittolaisten sotilaiden pääasiallinen konekivääri toisessa maailmansodassa. Vuonna 1946 otettiin käyttöön modernisoitu versio DŠKM.
Kuten yhdysvaltalaista vastinettansa M2 Browningia myös DŠK:ta käytettiin monenlaisiin tehtäviin. Sitä käytettiin ilmatorjuntaan ja jalkaväen tukemiseen. Sitä käytettiin myös ajoneuvojen konekiväärinä. Ase on tai on ollut historiansa aikana lähes 90 valtion käytössä[1], mukaan lukien Suomen puolustusvoimat.