Ema Saikō

Nykymaailmassa Ema Saikō on aihe, joka herättää suurta kiinnostusta ja keskustelua ihmisten keskuudessa. Ema Saikō on näkökohta, jota ei voi sivuuttaa, olipa se sitten yhteiskunnallinen merkitys, historiallinen vaikutus tai kulttuurivaikutus. Ajan myötä Ema Saikō on kehittynyt ja saanut uusia ulottuvuuksia, mikä on herättänyt suurempaa kiinnostusta tutkijoiden, asiantuntijoiden ja suuren yleisön keskuudessa. Tässä artikkelissa tutkimme Ema Saikō:n eri puolia, sen merkitystä ja vaikutusta nyky-yhteiskuntaan.

Ema Saikō
Henkilötiedot
Syntynyt1787
Ōgaki
Kuollut1861
Kansalaisuus japanilainen
Aiheesta muualla
Löydä lisää kirjailijoitaKirjallisuuden teemasivulta

Ema Saikō (jap. 江馬細香, 1787 Ōgaki, Mino, Japani – 1861) oli japanilainen kuvataiteilija, kalligrafi ja runoilija, joka kuvasi runoissaan luonnonilmiöitä taiteilijan tarkkuudella ja kirjoitti filosofisesti ihmiselämän riemuista ja murheista.

Lääkärin tytär Saikō asui koko ikänsä syntymäkaupungissaan Ōgakin linnakaupungissa. Säilyneet runonsa hän kirjoitti kiinaksi ja käytti kiinalais-japanilaiseen tapaan nimimerkkiä, taiteilijanimeä Shōmu (jap. 湘夢), ”Xiangvirran uni”. Nimi viittaa Kiinan vanhaan historiaan ja tarustoon, mutta toisaalta se viittaa myös bambuihin, jotka olivat hänen tussimaalaustensa ja runojensa lempiaihe. Hän sai syntyessään nimen Tao (jap. 裊) 'sävyisä', 'tyyni', 'joustava'. Lisänimi Ryokugyoku merkitsee ”vihreää jalokiveä”, ja hänen myöhemmin omaksumansa lisänimi Saikō, jolla hänet tunnetaan, tarkoittaa ”hentoa tuoksua”.[1]

Saikōn varhaisin tussimaalaus Varpusia bambunoksalla on vuodelta 1791. Varhaisimman säilyneen runonsa hän on päivännyt 1814. Kokoelmassa Tunteeni eivät ole tuhkaa on kolmesataa hänen suomennettua runoaan.[2]

Merkitys runoilijana

Saikōta on alettu niin idässä kuin lännessäkin viime vuosikymmeninä nostaa esimodernin Japanin merkittävien runoilijoiden joukkoon. Kritiikin kiinnostuksen katsotaan kuitenkin liittyvän saumattomasti siihen huomioon, joka kohdistuu hänen asemaansa miesten määrittelemässä maailmassa ja miehisen kirjallisuudenlajin edustajana. Hänen osallistumisensa Edo-kauden loppupuolen miehisiin bunjin-piireihin liittyneenä ”naiselliseen” herkkyyteen on arveltu synnyttäneen poikkeuksellisen äänen, joka tulkitsi stereotyyppistä miehistä kanshi-maailmaa uudella tavalla.[3]

Kiinalaisen runouden tuntijan Paul Rouzerin mukaan Saikōn saavutuksia ei kuitenkaan pidä rajoittaa vain sukupuoleen liittyviin ansioihin, sillä siten halveksitaan paitsi hänen monipuolisuuttaan mutta myös hänen työnsä perimmäistä merkitystä. Rouzerin mukaan Saikō kyllä tunsi ne kirjalliset perinteet, jotka sanelivat erilaiset sopivaisuussäännöt miehille ja naisille, mutta ei tuntenut tarvetta noudattaa niitä eikä ilmaista itseään niiden kautta. Lisäksi Saikō suhtautui kriittisesti, ehkä pilkallisestikin kiinalaiseen ”naisrunoilijan” perinteeseen, joka itse asiassa pyrki vahvistamaan naisen kirjoittamisen oletettua ”omaelämäkerrallisuutta” ja ”puhtautta”. Saikō oli todellisuudessa kokeilija, joka leikittelee kiinalaisilla ja japanilaisilla runon kielikuvilla sallimatta niiden kuitenkaan määrätä ominaislaatuaan.[3]

Suomennettu teos

  • Ema Saikoo: Tunteeni eivät ole tuhkaa. ((Shoomu ikoo 1 & 2.) Suomentanut Kai Nieminen. Käännetty laitoksesta, joka sisältää alkuperäisten kiinankielisten runojen käännökset nykyjapaniksi) Helsinki: Basam Books, 2009. ISBN 978-952-5734-36-2

Lähteet

  1. ↑ Radioateljeen ohjelmat keväällä 2009 Yle.fi. Viitattu 28.7.2009.
  2. ↑ Tunteeni eivät ole tuhkaa Kirja-arvostelut.com. Viitattu 28.7.2009.
  3. ↑ a b Rouzer, Paul: Ema Saiko (1787–1861) and the Chinese Feminine (Contested East Asian Literary Histories from Antiquity to the Present) 2007. The Association for Asian Studies. Arkistoitu 1.12.2008. Viitattu 28.7.2009. (englanniksi)