Filmikamera

Tässä artikkelissa tutkimme lisää Filmikamera:n kiehtovaa maailmaa. Sen alkuperästä sen vaikutukseen nykypäivän yhteiskuntaan uppoudumme erilaisiin näkökohtiin, joiden avulla voimme paremmin ymmärtää sen merkitystä ja vaikutusta elämäämme. Analysoimme sen merkitystä eri osa-alueilla sekä asiantuntijoiden mielipiteitä aiheesta. Lisäksi tarkastelemme Filmikamera:een liittyviä menestystarinoita ja haasteita tavoitteenamme tarjota täydellinen ja rikastuttava näkemys tästä jännittävästä aiheesta. Valmistaudu tutustumaan kaikkiin tietoihin Filmikamera:stä!

Tämä artikkeli käsittelee kaikkia filmille kuvaavia kameroita. Elokuvauksessa käytettävää kameratyyppiä käsittelee artikkeli Elokuvakamera.
 Tähän artikkeliin tai osioon ei ole merkitty lähteitä, joten tiedot kannattaa tarkistaa muista tietolähteistä.
Voit auttaa Wikipediaa lisäämällä artikkeliin tarkistettavissa olevia lähteitä ja merkitsemällä ne ohjeen mukaan.
Kamerat
Filmikamera
Digitaalikamera
Digitaalinen tallennusmedia
Valokuvien tiedostomuoto
Objektiivi
Kuvankäsittely
Teemasivu
Kinofilmikamera

Filmikamera on kamera, joka tallentaa kuvan valoherkälle filmille.

Ennen filmiä

Ensimmäiset valokuvat, dagerrotyypit, valotettiin elohopealla käsitellylle kuparilevylle ilman filmiä. Dagerrotyypit olivat uniikkeja. Pian kehitettiin lasilevy, jolle valettiin valoherkkää emulsiota ja näistä pystyi kehittämisen ja kiinnittämisen jälkeen tekemään niin monta vedosta kuin haluttiin. Ensin kuvaajan oli itse valettava emulsio lasilevylle ja valotettava ja kehitettävä se emulsion ollessa vielä kosteaa, mutta 1872 esiteltiin kuivalevyt, jotka saattoi valottaa ja kehittää koska halusi. Lasilevy oli yleisin kuvausmateriaali 1880-luvulle saakka, jolloin markkinoille tuli teollisesti valmistettu filmi, jolle emulsio oli valettu. Lasilevyjä käytettiin kuitenkin yleisesti toiseen maailmansotaan saakka ja jotkut kuvaajat käyttivät niitä vielä 1960-luvulla. Erikoistarkoituksiin (tähtitieteellisessä kuvaamisessa) lasilevyjä käytettiin vielä 1980-luvulla.

Filmin historia

Ensimmäiset filmikamerat valmisti Kodak, jonka Kodak No.1-kamerassa vuonna 1888 käytettiin rullafilmiä. Varsinainen markkinoiden avaaja oli Kodak Brownie-kamera vuonna 1900, jossa filmin taustalle oli sijoitettu suojapaperi. Tämä mahdollisti filmin vaihtamisen valossa. Kamera oli alkujaan tarkoitettu lapsille. Yhdelle filmirullalle mahtui 6 kuvaa. Brownie-laatikkokameroiden yksinkertaisuus teki valokuvaamisesta laajalle levinneen harrastuksen.[1] Melko pian kehitettiin laatikon rinnalle kokoon taittuva paljekamera, joka mahtui esimerkiksi taskuun.

Filmejä valmistettiin erilaisina rullina erilaisiin kameroihin, esimerkiksi 1920-luvulla markkinoilla oli 28 erilaista rullatyyppiä. Vaikka kinofilmikamerat tulivat teollisen valmistuksen piiriin 1920-luvulla, niin rullafilmi pysyi pääasiallisena filmimateriaalina 1950-luvulle saakka. Etenkin ammattikuvaajien suosima kamera oli 120-puolaa käyttävä Rolleiflex. Värifilmin yleistyminen ja valotusautomatiikan lisääntyminen kasvattivat pienkameroiden suosiota. Suomessa kinofilmikamerat olivat yleisimpiä 1970-luvulta lähtien, jolloin harrastajatkin alkoivat ottaa kameroillaan värillisiä diakuvia, sekä samoihin aikoihin vaihto-objektiivein varustetut peiliheijastuskamerat (SLR) halpenivat huomattavasti. Samanaikaisesti taskukamerat eli pokkarit (eng. pocket camera) yleistyivät. Jakoa järjestelmäkameroihin ja taskukameroihin ovat lieventäneet taskukameroihin tulleet vaihtuvapolttoväliset objektiivit, joissa yhdellä zoomobjektiivilla saavutetaan järjestelmäkameralle ominainen vaihteleva kuvakulma.

Järjestelmäkameroissa on vaihdettavat objektiivit, ja niihin on saatavilla monenlaisia lisävarusteita. Järjestelmäkameroita käyttävät vaativat harrastajat sekä esimerkiksi uutiskuvaamiseen tai luontokuvauksiin erikoistuneet ammattilaiset. Pokkarit puolestaan on suunniteltu mahdollisimman helppokäyttöisiksi ja rakenteeltaan yksinkertaisiksi käyttökameroiksi, jotka sopivat mm. lomakuvien ottamiseen.

Leica 1 vuodelta 1925

Leica esitteli Leipzigin kevätmessuilla 1925 ensimmäisen Kinofilmiä käyttävän kameransa. Leican osoittauduttua suosituksi alkoivat muutkin tehtaat valmistaa 36 mm x 24 mm -filmikokoa käyttäviä kameroita. Leican perässä markkinoille tuli Zeiss Contax ja Kodakin Retina mittaetsinkamerat. Kameroiden suurimpana erona oli se, että Leica ja Contax kameroista pystyi vaihtamaan objektiivin. Retinassa taas oli kiinteä objektiivi ja kameran hinta oli huomattavasti halvempi kuin kilpailijoiden. Retinankin polttoväli oli vaihdeltavissa erilaisten lisäkkeiden avulla. Uutena vuonna 1936 esiteltiin ensimmäisen kinofilmiä käyttävä peiliheijastuskamera . Toisen maailmansodan jälkeen saksalaiset patentit katsottiin rauenneiksi ja erilaisia kinofilmikameroita alettiin tuottamaan monissa maissa, joissa aikaisemmin oli ollut tuotantoa lähinnä vain omiin tarpeisiin. Etsinkamerat kehittyivät ja niihin tuli kaksi päätyyppiä: järjestelmärungot, joihin saattoi vaihtaa objektiivin, ja kiinteäobjektiiviset, sekä kamerat joissa objektiivi oli kiinteä. myöhemmin kameroihin lisättiin uusia toiminnallisuuksia kuten valotusmittari ja automatisointia, jossa elektroniikka sääti joko aukon koon tai suljinajan tai molemmat. Seuraavaksi kameroihin ilmestyi automaattinen salama, ja lopulta kamera automatisoitui niin, että laite sääti valotuksen, polttovälin ja käytti tarvittaessa salamaa.

Erilaisia kuvakokoja

Saimaan Kameraseuran valokuvaajat Olli Räty ja Tommi Nummelin tutustumassa Linhof Kardan-GTL -palkkikameraan Lauritsalassa 2012

Negatiivin koolla oli 1900-luvun alkuun asti suuri merkitys, koska vedokset tehtiin pinnakkaiskopioina (eng. contact print). Maisemakuvaajat, kuten Signe Brander, I. K. Inha ja Daniel Nyblin käyttivät usein suuria negatiiveja saadakseen kookkaita vedoksia. Levyjen koot vaihtelivat laajalti, mutta 10 × 15, 13 × 18, 18 × 24 cm olivat yleisiä, mutta suurimmat lasilevyille kuvaavat kamerat kykenevät ottamaan kuvia jopa 80 x 120 cm lasilevyille. Lasilevyjä käytettiin rinnakkain laakafilmien kanssa, mutta myöhemmin laakafilmien parantuessa ne syrjäyttivät lasilevyt.

Ammatti filmivalokuvaajat käyttävät edelleen kinofilmiä huomattavasti suurempia filmikokoja, jotka takaavat paremman kuvanlaadun. Esimerkiksi yleinen filmi on 120 rullafilmi joka on leveydeltään 61mm. Laakafilmikameroissa on tätäkin suuremmat negatiivikoot, jotka yleisimmin ovat 4 x 5 tuumaa, 8 x 10 tuumaa sekä 9 x 12 cm. Näiden lisäksi on erittäin suuren kuvakoon (ultra large format) filmiä jotka ylittävät 8 x 10 tuumaa ja suurimmat filmit ovat 20 x 24 tuumaisia. suuden kuvakoon filmit eivät ole kovin yleisiä, mutta Filmejä valmistava Ilford pitää joka vuotuisen suuren kuvakoon kampanjan (Annual ultra large format sheet film campaign), jossa ihmiset voivat hankkia filmiä.

Nykyään

Uusien filmikameroiden valmistus loppui vuonna 2019. Sen jälkeen filmikameraharrastus lähti kuitenkin uuteen nousuun. Vuonna 2022 maailman ainoa värifilmin valmistaja Kodak rekrytoi tehtaalleen satoja uusia työntekijöitä. Pentax toi kesällä 2024 markkinoille uuden puolikinokameran. Leica palautti suosituimman filmikameransa tuotantoon.[2]

Lähteet

Viitteet

  1. ↑ Chaline, s. 90–94
  2. ↑ Löytyykö kotoasi kymppitonnien arvoinen aarre? Perinteinen filmikamera on nyt haluttua tavaraa Yle Uutiset. 27.10.2024. Viitattu 24.3.2025.