Frikatiivi

Tämä artikkeli käsittelee aihetta Frikatiivi, joka on herättänyt suurta kiinnostusta nyky-yhteiskunnassa. Frikatiivi on aihe, josta on viime aikoina puhuttu paljon ja joka on synnyttänyt ristiriitaisia ​​mielipiteitä ja keskusteluja eri alueilla. Frikatiivi:n merkitys on kiistaton, sillä se vaikuttaa jokapäiväisen elämän eri osa-alueisiin politiikasta kulttuuriin ja talouteen. Tämän artikkelin aikana analysoidaan erilaisia ​​näkökulmia Frikatiivi:een, tavoitteena tarjota kattava ja rikastuttava näkemys tästä ajankohtaisesta aiheesta.

Frikatiivi eli hankausäänne on obstruenttinen konsonantti, joka syntyy, kun ääntöväylä puristetaan niin kapeaksi, että sen läpi kulkeva ilmavirta aiheuttaa hankaushälyä.[1][2] Joskus frikatiivit jaotellaan spiranteiksi eli rakoäänteiksi, joita äännettäessä ilmavirta kulkee tasaisen ja leveän kapeikon läpi, sekä sibilanteiksi eli kouru- tai suhuäänteiksi, joita äännettäessä ilmavirta kulkee kielen muodostamaa kourumaista väylää pitkin. Suomen kielessä esiintyvät spiranteista /f/ ja /h/. Sibilanteista taas suomen äännejärjestelmään kuuluu varsinaisesti vain soinniton alveolaarinen frikatiivi /s/, mutta sen lisäksi suomen oikeinkirjoituksessa pyritään huomioimaan joissain vierassanoissa tavattavat soinnillinen alveolaarinen frikatiivi , esimerkiksi sanassa azeri , sekä soinniton ja soinnillinen postalveolaarinen frikatiivi  ja , esimerkiksi sanoissa šakki ja džonkki  – joista viimeksi mainitussa kirjainyhdistelmä dž tarkasti ottaen ääntyy affrikaattana .

Muissa kielissä frikatiivien kirjo voi olla laajempi. Esimerkiksi v-kirjaimella merkitään usein soinnillista labiodentaalista frikatiivia (esim. engl. very ), joka suomalaisittain kuitenkin helposti hahmottuu puolivokaaliksi (vrt. suom. veri ).

Muita frikatiiveja:

  • Englannissa dentaalifrikatiivit, soinniton sanassa thin ja soinnillinen sanassa the.
  • Saksassa ja hollannissa velaarinen frikatiivi (ach-äänne ja ich-äänne) (tai soinnillinen ), ns. ach-laut, sanoissa Bach ja Van Gogh
  • Arabiassa käytetään kurkunkannella tuotettavia eli epiglottaalisia frikatiiveja (tosin joissain murteissa ne ääntyvät faryngaalisina). Soinniton epiglottaaliäänne  esiintyy sanoissa حب ’rakkaus’ ja حار ’lämmin’. Äänteen soinnillinen vastine  esiintyy sanoissa عين ’nimittää’ ja علم ’neuvoa’.
  • Faryngaaliset frikatiivit ja ovat harvinaisia. Tunnetaan vain yksi kieli, Dagestanissa puhuttava agul-kieli, jossa erotellaan faryngaaliäänteet ja epiglottaaliäänteet.
  • Japanissa ja monissa espanjan murteissa bilabiaalit, soinnillinen ja soinniton , esimerkiksi japanin Fuji .
  • Japanissa palatoalveolaarit, soinnillinen ja soinniton , esimerkiksi transkriptio shi ääntyy .

Kansainvälinen foneettinen aakkosto puhuu glottaalifrikatiivista , vaikka tässä äänteessä ei ole erikseen tuotettua hankaushälyä, vaan artikulaatio on identtinen ympäröivien vokaalien kanssa ja äänne on yksinkertaisesti soinniton. Se on siis soinniton vokaali tai vokaalisiirtymä. Suomen kielessä foneemi /h/ ei kuitenkaan aina ole äännearvoltaan foneettisesti , vaan siinä on joissain tapauksissa heikkoa mutta selvää hankaushälyä, esimerkiksi /pihkɑ/, /tɑhko/, /puhuɑ/.

Suomen kielen vanhat frikatiivit

Pääartikkeli: Suomen vanhat spirantit

Suomen kielen murteissa ja vanhemmissa muodoissa on ollut frikatiiveja, joita nykykieli ei enää tunne. Äännehistoriassa oletetaan, että soinnittoman dentaaliklusiilin /t/ astevaihteluvastine, jota nykysuomessa edustaa kirjain d, on alkuaan ollut soinnillinen dentaalispirantti /ð/. Vanhassa kirjasuomessa sitä merkittiin d:llä tai dh:lla. Vastaavasti soinnittoman velaariklusiilin /k/ heikkoasteinen vastine oli alkuaan ilmeisesti soinnillinen velaarispirantti /ɣ/, jota merkittiin g:llä tai gh:lla. Joissain lounaismurteissa on nykyisen kirjakielen ts:ää vastannut kahdentunut soinniton dentaalispirantti , jota jotkut 1500- ja 1600-lukujen kirjoittajat merkitsivät dz:lla tai hdh:lla.

Affrikaatat

Pääartikkeli: Affrikaatta

Affrikaatoissa kuuluu täyden sulkeuman jälkeen hankaushälyä, joka muistuttaa foneettisesti frikatiivia, mutta affrikaattoja ei yleensä käsitellä klusiilin ja frikatiivin yhdistelmänä, vaan yksittäisenä äänteenä, joka eroaa klusiilista sulkeuman hitaan avautumisen osalta. Vrt. englannin ch  (affrikaatta) ja sh  (frikatiivi).

Lähteet

  • Wiik, Kalevi: Fonetiikan perusteet. (Suomenkielinen oppikirja) Helsinki: WSOY kurssikirjat, 1981. ISBN 951-0-10324-1
  • Suomi, Kari: Johdatusta puheen akustiikkaan. (Suomenkielinen oppikirja. Logopedian ja fonetiikan laitoksen julkaisuja 4) Oulu: Oulun yliopisto, 1990. ISBN 951-42-2922-3

Viitteet

  1. ↑ a b Wiik, s. 58–99.
  2. ↑ a b Suomi, s. 104–105.
Konsonantit kansainvälisessä foneettisessa aakkostossa
Artikulaatiopaikka → Labiaali Koronaali Dorsaali Laryngaali
Artikulaatiotapa ↓ Bilabiaali Labiodentaali Dentaali Alveolaari Postalveolaari Retrofleksi Palataali Velaari Uvulaari Faryngaali Epiglottaali Glottaali
Nasaali    m    ɱ    n    ɳ    ɲ    ŋ    ɴ  
Klusiili p b p̪ b̪ t d ʈ ɖ c ɟ k ɡ q ɢ   ʡ ʔ  
Frikatiivi ɸ β f v θ ð s z ʃ ʒ ʂ ʐ ç ʝ x ɣ χ ʁ ħ ʕ ʜ ʢ h ɦ
Approksimantti    β̞    ʋ    ɹ    ɻ    j    ɰ      
Tremulantti    ʙ    r    ɽ͡r    ʀ    я  
Yksitäryinen tremulantti    ⱱ̟    ⱱ    ɾ    ɽ      ɢ̆      ʡ̯  
Lateraalinen frikatiivi ɬ ɮ ɭ˔̊    ʎ̥˔    ʟ̝̊       
Lateraalinen appr.    l    ɭ    ʎ    ʟ  
Lateraalinen nap.äänne      ɺ    ɺ̠    ʎ̯