Tässä artikkelissa tutkimme Hedvig Jagiellon:n laajaa ja monipuolista aihetta. Aloitamme kiehtovalle matkalle sen alkuperästä sen merkitykseen tänä päivänä, jonka avulla voimme ymmärtää paremmin tätä tärkeää aihetta. Seuraavilla riveillä analysoimme erilaisia Hedvig Jagiellon:een liittyviä näkökohtia, kuten sen vaikutusta yhteiskuntaan, sen kehitystä ajan mittaan ja sen mahdollisia vaikutuksia tulevaisuuteen. Epäilemättä Hedvig Jagiellon on kiehtova aihe, joka herättää kiinnostuksen kaikenikäisissä ja -taustaisissa ihmisissä, ja tässä artikkelissa pyritään syventämään sen merkitystä ja merkitystä.
Hedvig Jagiellon | |
---|---|
| |
Puolan prinsessa Baijerin herttuatar | |
Syntynyt |
21. syyskuuta 1457 Krakova |
Kuollut |
18. helmikuuta 1502 Burghausen, Baijeri |
Hautapaikka | Raitenhaslach[1] |
Puoliso | Georg der Reiche |
Lapset | 5 tytärtä |
Suku | Jagello |
Isä | Kasimir Jagiellon |
Äiti | Elisabet Itävaltalainen (n. 1430–1505) |
Hedvig Jagiellon (1457–1502) oli puolalainen ylimysnainen, Kasimir Jagiellonin ja Habsburg-suukuun kuuluneen Elisabet Itävaltalaisen tytär. Hän oli keskimmäinen kolmesta samannimisestä prinsessasta.[2][3]
Hedvigin avioliittoa suunniteltiin tarkkaan poliittisin perustein. Merkittävin kosija, Unkarin kuningas Matias Corvinus torjuttiin useita kertoja, samoin Böömin kuningas Jiri Poděbrad.[3]
Vuonna 1475 Hedvig meni naimisiin Baijeri-Landshutin herttua Georg "Rikkaan" (1455–1503) kanssa. Landshutissa järjestettyjä häitä pidetään myöhäiskeskiajan kalleimpana seurapiiritapahtumana. Vihkimisen toimitti keisari Fredrik III. Vieraina oli satoja eurooppalaisia aristokraatteja. Ruoan ja juoman lisäksi vieraita ilahdutettiin turnajaisilla. Avioliiton tarkoituksena oli vahvistaa Puolan ja Baijerin välejä, ja suureellisten häiden avulla vahvistetiin Puolan mainetta.[4]
Georgille ja Hedvigille syntyi kaksi tytärtä ja kaksi poikaa, mutta pojat kuolivat vauvaiässä.[3] Miespuolisen perijän puute johti Landshutin perimyssotaan.[4]
Hedvigin ja Georgin häistä järjestetään toisintonäytelmä neljän vuoden välein. Perinne on jatkunut vuodesta 1902, ja se on Saksan kansallisella aineettoman kulttuuriperinnön listalla.[5]