Kaikuluotaus

Nykymaailmassa kiinnostus Kaikuluotaus:tä kohtaan on kasvanut jatkuvasti. Kaikuluotaus on kiinnittänyt laajan yleisön huomion joko nykyisen merkityksensä tai historiallisen vaikutuksensa vuoksi. Vuosien varrella on syntynyt keskustelua, tutkimusta ja tutkimuksia, jotka ovat syventäneet sen merkitystä ja merkitystä. Kaikuluotaus on herättänyt aitoa kiinnostusta sekä akateemisessa että kansanelämässä, ja se on herättänyt kaikenlaista pohdintaa ja keskustelua. Tässä artikkelissa perehdymme Kaikuluotaus:n maailmaan ja tutkimme sen monia puolia tavoitteenamme ymmärtää paremmin sen merkitys ja merkitys nyky-yhteiskunnassa.

Kaikuluotaimen näyttö

Kaikuluotaus (engl. sonar, lyhennys sanoista sound navigation and ranging) on tekniikka, joka hyödyntää äänen etenemistä ja heijastumista kohteiden paikallistamiseen, useimmiten veden alla. Kaikuluotausta käytetään merenpohjan kartoittamiseen, hylkyjen paikantamiseen, vihollisen laivojen ja sukellusveneiden seurantaan sekä kalaparvien etsimiseen. Myös auton pysäköintitutka toimii kaikuluotauksen periaatteella.

Kaikuluotaimen tyypillisesti käyttämä taajuus on 5–50 kHz. Kaikuluotain lähettää pulssimuotoisen äänisignaalin, "pingin", ja vastaanottaa heijastuneen kaikusignaalin vedenalaisella mikrofonilla eli hydrofonilla. Havaitun signaalin muodosta voidaan tehdä johtopäätöksiä myös pohjan maalajeista.[1]

Kaikuluotaimen keksi Lewis Nixon vuonna 1906.[2] Sitä käytettiin jäävuorien paikallistamiseen. Tarkempia kaikuluotaimia alettiin nopeasti kehittää vuonna 1912 Titanicin uppoamisen jälkeen, jolloin brittiläinen Lewis Richardson ja saksalainen Alexander Behm saivat kumpikin patentin parantamilleen kaikuluotaimille.

Eläinkunnassa muun muassa lepakot ja delfiinit käyttävät kaikuluotauksen tapaista menetelmää saalistaessaan pimeässä.

Katso myös

Lähteet

Aiheesta muualla