Kartussi
Nykyään Kartussi:stä on tullut erittäin ajankohtainen aihe nyky-yhteiskunnassa. Asiaan on kiinnitetty huomiota sen vaikutuksen vuoksi eri aloilla politiikasta populaarikulttuuriin. Koska Kartussi on edelleen keskustelun ja keskustelun aiheena, on ratkaisevan tärkeää analysoida yksityiskohtaisesti sen vaikutukset ja vaikutukset jokapäiväiseen elämäämme. Tässä artikkelissa tutkimme Kartussi:n monia puolia, tarkastelemme sen vaikutusta eri alueilla ja sen kehitystä ajan myötä. Samoin käsittelemme asiantuntijoiden ja mielipidejohtajien erilaisia lähestymistapoja ja näkemyksiä tässä asiassa tarjotaksemme kattavan ja objektiivisen näkemyksen.
Kartussi on muinaisessa Egyptissä käytetty kehämäinen hieroglyfimerkki, joka osoitti sen pitävän sisällään kuninkaallisen nimen. Muinaisegyptiksi kartussin nimi on šnw (shenu), joka esittää pidennettyä, suojelevana symbolina käytettyä shen-kehää. Alun perin kartussimerkin uskotaan kuvaavan köysipunosta.
Faaraoiden nimet oli tapana kirjoittaa kartussin sisään. Sen uskottiin suojelevan faaraon nimeä pahoilta voimilta. Hieroglyfinä kartussia käytettiin kirjaimellisesti esittämään muinaisen egyptin sanaa "nimi" (rn). Hieroglyfi on Gardinerin listassa numero V10.[1]
Napoleonin johtaman retkikunnan sotilaiden mielestä shenu-merkki muistutti heidän aseissaan käyttämiään patruunoita, joten he kutsuivat sitä ranskankielisellä sanalla cartouche, joka tarkoittaa patruunaa.
Kartussimerkeillä oli merkittävä osa hieroglyfien tulkitsemisessa. Joseph de Guines päätteli jo 1700-luvulla, että kartussit merkitsivät hallitsijoiden nimeä.[2] Tätä päätelmää hyödyntäen varhaiset egyptologit, kuten Thomas Young ja Jean-François Champollion pyrkivät tulkitsemaan Rosettan kivessä esiintyviä nimiä. Champollion onnistui ensimmäisenä lukemaan Ptolemaioksen ja Kleopatran nimet.
Lähteet
- Adkins, Lesley; Adkins, Roy: The Keys of Egypt: The Obsession to Decipher Egyptian Hieroglyphs. New York: Harper Collins Publishers, 2000. ISBN 978-0-06-019439-0 Teoksen verkkoversio.
- ↑ Gardiner, Alan: Egyptian Grammar, s. 522. (kolmas tarkistettu painos) Griffith Institute, 1957. ISBN 0-900416-35-1
- ↑ Adkins 2000, s. 60–62.