Nykymaailmassa Keijo Tapiovaara on jatkuvan kiinnostuksen ja keskustelun aihe. Ajan myötä sen merkitys on kasvanut ja se on vaikuttanut yhteiskunnan eri sektoreihin. Henkilökohtaiselta tasolta ammattitasolle Keijo Tapiovaara on osoittautunut ratkaisevaksi pisteeksi, jota ei voida sivuuttaa. Sen vaikutus on levinnyt kaikkiin maailman kolkkiin vaikuttaen kaiken ikäisiin, kulttuureihin ja olosuhteisiin. Tässä artikkelissa tutkimme yksityiskohtaisesti Keijo Tapiovaara:n eri puolia ja sitä, kuinka se on muokannut ja edelleen muokkaa todellisuutemme.
Keijo Kalervo Tapiovaara (18. toukokuuta 1939 Tampere – 19. maaliskuuta 2019 Espoo[1]) oli suomalainen pikaluistelija ja yritysjohtaja.
Tapiovaara edusti pikaluistelijana Suomea Squaw Valleyn 1960 talviolympialaisissa, joissa hän sijoittui 5 000 metrillä seitsemänneksi, 10 000 metrillä yhdeksänneksi ja 1 500 metrillä 23:nneksi. MM-kilpailuissa hän sijoittui yhteispisteissä 12:nneksi vuonna 1962 ja 14:nneksi vuonna 1959. EM-kilpailuissa hän oli yhteispisteissä kahdeksas vuonna 1960 ja kymmenes vuonna 1962. Vuoden 1960 EM-kilpailuissa hän oli 5 000 metrillä toiseksi nopein.
Seuratasolla ”Keka” Tapiovaara edusti Helsingin Luistinkiitäjiä. Hän voitti Suomen-mestaruuden yhteispisteissä vuosina 1960 ja 1962 sekä viisi matkamestaruutta. Hän luisteli Suomen-ennätyksen vuosina 1960–1964 yhteensä 18 kertaa.
Tapiovaara saavutti pyöräilyssä kaksi SM-hopeaa ja yhden SM-pronssin. Kilpauransa jälkeen hän toimi Helsingin Luistinkiitäjien puheenjohtajana vuosina 1974–1996, minkä jälkeen hänet valittiin seuran kunniapuheenjohtajaksi. Kansainvälisenä luistelutuomarina hän toimi vuodesta 1989.
Urheilu-uran ulkopuolella Tapiovaara toimi Luottokunnan toimitusjohtajana vuosina 1997–1999 ja varatoimitusjohtajana vuosina 1981–1997.
Helsingin käräjäoikeus tuomitsi Tapiovaaran kahden vuoden ehdolliseen vankeusrangaistukseen velallisen epärehellisyydestä Venäjän kiinteistövaihtoja Suomessa koskeneessa tapauksessa vuonna 2019.[2] Tapiovaara ehti kuolla ennen tapauksen hovioikeuskäsittelyä, mutta hänen kuolinpesänsä joutui asiassa korvausvelvolliseksi.[3]