Nykyään Lattomeri on aihe, joka kiinnittää edelleen kaiken ikäisten ja kiinnostuksen kohteiden huomion. Nykymaailmassa merkityksellisyytensä ansiosta Lattomeri:stä on tullut keskustelun ja keskustelun aihe kaikilla yhteiskunnan aloilla. Lattomeri on osoittautunut yleismaailmallisesti kiinnostavaksi aiheeksi populaarikulttuurin vaikutuksesta politiikkaan ja talouteen. Tässä artikkelissa tutkimme Lattomeri:een liittyviä eri näkökohtia ja analysoimme sen merkitystä nykyisessä kontekstissa. Alkuperäistään sen vaikutuksiin jokapäiväisen elämän eri osa-alueilla Lattomeri paljastaa olevan monimutkainen ja relevantti aihe, joka ansaitsee tarkan tarkastelun.
Lattomeri on Porissa valtatie 8:n itäpuolella sijaitseva maatalousvaltainen kulmakunta, joka tilastoinnissa kuuluu Lounais-Poriin. Nimensä se on saanut laajasta peltoaukeasta, joka oli suota 1700-luvulla toteutettuun laajaan kuivatushankkeeseen saakka. Peltoaukea oli ennen merenlahti, johon eräs Kokemäenjoen suuhaaroista laski. Aiemmin Lattomeri kuului Nakkilaan kuntaan ja liitettiin 1971 Poriin.
Lattomeri ei muodosta maarekisterikylää.[1] Postinumeroalueella 28560 Pori on 487 asukasta (31.12.2015).[2] Toisinaan Lattomeri on määritelty taajamaksi. Esimerkiksi vuoden 1995 väestönlaskennassa Lattomeri-nimisessä taajamassa oli 379 asukasta.[3] Lännessä Lattomeri rajoittuu Niittumaahan, pohjoisessa Pinomäkeen, idässä Ulvilan ja etelässä Nakkilan kunnanrajaan.
Lattomerellä sijaitsee Lattomeren kirkko ja hautausmaa. Lattomeren koulu lakkautettiin vuonna 2015[4].
Lattomereltä on kotoisin elokuvaohjaaja Timo Koivusalo.[5] Pitkään Lattomerellä on asunut myös ruiskutaidemaalari Simo Riikonen.
Lattomeren noustua merestä se oli pitkään soinen, kosteikkoinen ja viljelylle kelpaamaton alue. Sen kuivattamisen aloittamisesta puhui rusthollari ja rehtori Johan Kraftman kauan ja hän teki asiasta aloitteen vuonna 1748. Oman rusthollinsa alueella hän aloitti ojankaivuun ja kuivattamisen 1740-luvulla. 1760-luvulla ojitettiin jo Friitalan kylän osuutta. Hanketta ryhdyttiin toteuttamaan vasta vuodesta 1773 alkaen, kun maaherra teki asiassa myönteisen päätöksen. Samana vuonna kaivettiin ensimmäiset ojat.[6]