Tämän päivän artikkelissa aiomme syventää Muratorin kaanon:n aihetta tutkimalla sen vaikutuksia, ominaisuuksia ja mahdollisia sovelluksia. Muratorin kaanon on aihe, joka on herättänyt mielenkiintoa ja keskustelua eri alueilla, synnyttänyt ristiriitaisia mielipiteitä ja haastanut vakiintuneita käsitteitä. Tämän artikkelin aikana syvennymme Muratorin kaanon:n historiaan, analysoimme sen merkitystä nykyään ja tutkimme sen vaikutuksia eri yhteyksissä. Lisäksi pysähdymme Muratorin kaanon:n ympärillä oleviin erilaisiin näkökulmiin ja tarjoamme panoraamanäkymän, jonka avulla voimme ymmärtää tämän aiheen monimutkaisuuden. Käsittelemme Muratorin kaanon:n monia puolia kriittisellä ja rikastuttavalla tavalla tavoitteenamme rikastaa tietoa ja rohkaista syvään pohdiskelemaan sen merkitystä ja merkitystä.
Muratorin kaanon (lat. Canon Muratorianus) eli Muratorin fragmentti (lat. Fragmentum Muratorianum) on varhaisin tunnettu luettelo Uuden testamentin kirjoista eli varhaisin Uuden testamentin kirjojen kaanon. Se on 600-luvulta peräisin oleva latinankielisen käsikirjoituksen katkelma, josta puuttuu alku ja loppu. Sen on päätelty olevan käännös kreikankielisestä kirjoituksesta noin vuodelta 170.
Katkelma luettelee kaikki teokset, jotka on hyväksytty Uuden testamentin kirjojen kaanoniin niissä kirkoissa tai seurakunnissa, jotka sen kirjoittaja tunsi. Kaanon on hieman suppeampi kuin nykyinen Uuden testamentin kirjojen kokoelma, mutta mainitsee myös kirjoja, joita Uusi testamentti ei nykyään sisällä. Kaanon ei mainitse Heprealaiskirjettä, Jaakobin kirjettä, eikä Pietarin kirjeitä.
Katkelman löysi Milanon Biblioteca Ambrosianasta isä Ludovico Antonio Muratori (1672–1750), aikansa tunnetuin italialainen historioitsija. Hän julkaisi katkelman vuonna 1740, ja se on nimetty hänen mukaansa.
Alkuperäinen teksti on ajoitettu noin vuoteen 170, koska sen kirjoittaja viittaa paavi Pius I:een (paavina 142–157) juuri eläneenä:
»Mutta Hermas kirjoitti Hermaan paimenen juuri äskettäin, meidän aikanamme, Rooman kaupungissa, kun piispa Pius, hänen veljensä, oli Rooman kaupungin kirkon virassa. Ja siksi sitä pitäisi lukea; mutta sitä ei voida lukea julkisesti ihmisille kirkossa luettuna profeettojen joukkoon, sillä heidän lukunsa on täynnä, eikä apostolien joukkoon, sillä se on syntynyt heidän aikansa jälkeen.»
Kaanonin tuntematon kirjoittaja hyväksyy neljä evankeliumia, vaikkakin kahden ensimmäisen nimet ovat kadonneet puuttuvan alun mukana — teksti alkaa maininnalla Luukkaan evankeliumista "kolmantena evankeliumeista", ja sen jälkeen mainitaan Johanneksen evankeliumi neljäntenä.
Evankeliumien lisäksi kirjoittaja hyväksyy Apostolien teot ja 13 apostoli Paavalin kirjettä, mutta ei Kirjettä heprealaisille. Kirjoittaja pitää Paavalin nimissä Laodikeian (Laodikealaiskirje) ja Aleksandrian (Aleksandrialaiskirje) seurakunnille lähetettyjä kirjeitä väärennöksinä.
Kirjoittaja hyväksyy myös Juudaksen kirjeen sekä sanoo, että kaksi kirjettä "jotka kantavat Johanneksen nimeä luetaan mukaan katolisessa kirkossa; niin myös Viisauden kirja, jonka Salomon ystävät kirjoittivat hänen kunniakseen". Johanneksen kahta kirjettä ei kuitenkaan identifioida tarkemmin — Uusi testamentti sisältää kolme Johanneksen nimiin laitettua kirjettä. Pietarin ilmestys mainitaan kirjana, jota "jotkut meistä eivät salli luettavan kirkossa".
Kirjoittaja ei mainitse nykyisessä Uudessa testamentissa olevia Pietarin kahta kirjettä eikä Jaakobin kirjettä. Huomiota herättävää on erityisesti Ensimmäisen Pietarin kirjeen puuttuminen kaanonista, sillä se oli hyväksytty aidoksi ja arvostettu jo useissa kirjoitusajankohtaa varhaisempien apostolisten isien kirjoituksissa.
Kaanon kokonaisuudessaan:
Muratorin kaanonin teksti:
Muuta: