Niilo Heino

Niilo Heino on aihe, joka on kiinnittänyt monien ihmisten huomion vuosien varrella. Sen merkitys ja relevanssi heijastuu aiheesta tehtyjen mielipiteiden ja tutkimusten määrässä. Alkuperäistään nykypäivään Niilo Heino on ollut keskustelun ja analyysin aiheena, mikä on avannut oven loputtomille pohdiskeluille ja löydöksille. Tässä artikkelissa tutkimme Niilo Heino:n eri puolia ja näkökulmia, tarkastelemme sen vaikutusta eri yhteyksissä ja sen kehitystä ajan myötä. Alkuperäistään nykypäivään Niilo Heino on ollut keskustelun ja analyysin aiheena, mikä on avannut oven loputtomille pohdiskeluille ja löydöksille. Tässä artikkelissa tutkimme Niilo Heino:n eri puolia ja näkökulmia, tarkastelemme sen vaikutusta eri yhteyksissä ja sen kehitystä ajan myötä.

Niilo Olavi Heino (23. lokakuuta 1927 Helsinki – 30. toukokuuta 2005) oli suomalainen elokuvaaja, elokuvaohjaaja ja elokuvien leikkaaja, joka tunnetaan erityisesti lyhytelokuvistaan ja tekemistään monista uutiskatsauksista.[1]

Henkilöhistoria

Niilo Heinon vanhemmat olivat Kustaa Adolf Heino ja Aleksandra Tähtinen, ja puoliso vuodesta 1951 Hilkka Liisa Salminen. Heino oli Finlandia-Kuva Oy:n kuvausharjoittelija ja kamera-assistentti 1944–1946 ja Suomi-Filmi-yhtiön kamera-assistentti, operatööri, elokuvaaja, leikkaaja, lyhytkuvaohjaaja 1946–1966 ja lyhytkuvaosaston päällikkö 1966–1978. Yhteensä hän ohjasi, kuvasi ja leikkasi yli 300 lyhytelokuvaa ja uutiskatsausta. Heino sai Parhaan lyhytelokuvan Jussin lisäksi useita muita kotimaisia ja kansainvälisiä palkintoja teoksistaan. Heinon elokuviin kuului myös merkittäviä kansatieteellisiä dokumenttielokuvia ja hän osallistui elokuvaajana useisiin presidentti Urho Kekkosen tekemiin valtiovierailuihin. Taiteilijaeläke Heinolle myönnettiin 1978.[1][2]

Heinon lyhytelokuvia

  • Linja-auto. Maanteiden kiitäjä, 1950
  • Loistavia tuloksia - Suomi-Ranska, 1951
  • Kadetista upseeriksi, 1952
  • Runoilijan tie, 1953
  • Saarijärvi pala Suomea - kappale sydäntä sen, 1954 (Jussi-palkintoehdokas)
  • Suomen urheilun isä, 1954
  • Sanoma kaikkien kuultavaksi, 1955
  • Ei ole Vuoksen voittanutta, 1956 (Suomen ensimmäinen Eastmancolor-värielokuva)
  • Terijokelaiset Kannaksella, 1956
  • Rantojemme vartijat, 1957
  • Lohipato, 1958
  • Unnekiven apajalla, 1959
  • Karhijärven liistekatiska, 1959
  • Tyko Sallisen muisto, 1959
  • Joulukuun 6. 1960, 1960
  • Schauman Birch Plywood, 1961
  • Suomenniemen Talvea - Syksyä - Kesää, 1962
  • Kirjailijan kaksi elämänpiiriä 1963
  • Tuntemattoman lahja, 1963
  • Savesta - raudasta, 1964
  • Jää-Ice, 1964
  • Paimenmajalla, 1965
  • Viikon seitsemän päivää, 1967
  • Pystystä pinoon, 1968
  • Helsingin kaupunginteatteri, 1968
  • Suomalaista öljynjalostusta, 1970
  • Sahti, 1971
  • Terva, 1975
  • Ydinsähköä Loviisasta, 1977
  • Näin syntyi kuvaputkitehdas Valco, 1978

Palkintoja

  • Hopeamitali, Rooma, 1962 (Yhteistyötä ja saavutuksia)
  • Kunniakirja, Cannes, 1963 (Tuntemattoman lahja)
  • Kultamitali, Madrid, 1963 (Veitsiluoto)
  • Jussi-patsas, 1963 (Veitsiluoto)
  • Kirkon elokuvapalkinto, 1964 (Savesta - raudasta)
  • Kultamitali, Marseilles, 1965 (Sydän: Suomen kasvot)
  • Valtion elokuvataiteilijapalkinto 1967 (Valtiovierailu Tunisiaan)

Lähteet

  1. ↑ a b Tykkyläinen, Lauri: Niilo Heino Kansallisbiografia-verkkojulkaisu (maksullinen). 15.7.2013. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Viitattu 31.3.2024.
  2. ↑ Sahtia ja Naisen kuvioita. Helsingin Sanomat, 6.10.1971, nro 270, s. 9. Kansalliskirjasto. Viitattu 30.03.2024. (ei-vapaa)

Aiheesta muualla