Nils Lerche

Nykymaailmassa Nils Lerche:stä on tullut perusaihe, joka kattaa jokapäiväisen elämän eri osa-alueita. Yhteiskuntavaikutuksistaan ​​globaaliin talouteen Nils Lerche on ottanut hallitsevan paikan jokapäiväisissä keskusteluissa. Kun sukeltamme tähän kiehtovaan maailmaan, on tärkeää ymmärtää Nils Lerche:n merkitys ja kuinka se vaikuttaa elämämme kaikkiin osa-alueisiin. Tässä artikkelissa tutkimme perusteellisesti Nils Lerche:n eri puolia ja sen merkitystä nykymaailmassa. Se tarjoaa kattavan yleiskatsauksen, jonka avulla lukijamme ymmärtävät paremmin tätä jännittävää aihetta.

Nils Leo Lerche (22. lokakuuta 1905 Helsinki – 5. huhtikuuta 1986) oli suomalainen säveltäjä.[1][2]

Henkilöhistoria

Lerchen vanhemmat olivat liikemies Leopold Lerche ja Adèle Parviainen ja puoliso vuodesta 1930 Signe Ulrika (Ulla) Furuhjelm. Hän tuli ylioppilaaksi 1927 ja opiskeli musiikkia Bengt von Törnen ja Bengt Carlsonin johdolla ja sai diplomin Wienin uudesta konservatoriosta 1937. Sävellyskonsertit Lerche piti Helsingissä 1940 ja 1944.[3]

Lerche on haudattu Hietaniemen hautausmaalle Helsinkiin.[2]

Sävellyksiä

  • Operetit Excellens på knä 1934 ja Hundra tusen för en fru, 1942
  • Pianokonsertto Concert romatiques, 1938
  • Baletit Prinsessa ja paimenet 1938 ja Alfeion laaksossa, 1945
  • Musiikkia Vilhelm Mobergin näytelmään Kyskhet, 1938
  • Prelude -emolli orkesterille, 1939
  • Sinfoniset runoelmat S.O.S. 1941 ja Kevään koitto, 1942
  • 4-osainen fantasia Laponia, 1943
  • Scherzo a-molli, 1943
  • Musiikki Valentin Vaalan elokuvaa Sinut minä tahdon, 1943
  • Balladi pianolle ja orkesterille, 1944
  • Prologi Turun ruotsalaisen teatterin 50-vuotisjuhlaan
  • Grande valse, 1949[3]

Lähteet

  1. ↑ Salmenhaara, Erkki (toim.): Suomalaisia säveltäjiä, s. 555. Helsinki: Otava, 1994. ISBN 951-1-12641-5
  2. ↑ a b Hietaniemen hautausmaa, vanha alue, kortteli 20, rivi 6, hauta 37
  3. ↑ a b Lerche, Nils: ”Nils Lerche”, Suomen säveltäjiä: Toinen osa, s. 281–283. (Suomentanut Klaus Taubert. Toimittanut Einari Marvia) Porvoo: WSOY, 1966.