Pekka Piekäinen

Tämän päivän artikkelissa tutkimme Pekka Piekäinen:n kiehtovaa maailmaa ja sen monia puolia ja merkityksiä. Pekka Piekäinen on aihe, joka on kiehtonut ihmiskuntaa ikimuistoisista ajoista lähtien, ja sen piirteet ja piirteet ovat olleet tutkimuksen, keskustelun ja pohdinnan kohteena läpi historian. Tämän artikkelin kautta perehdymme Pekka Piekäinen:lle annettuihin erilaisiin lähestymistapoihin ja näkökulmiin sen vaikutuksista yhteiskuntaan sen merkityksellisyyteen henkilökohtaisella tasolla. Valmistaudu uppoutumaan löytö- ja oppimismatkalle Pekka Piekäinen:stä, aiheesta, joka epäilemättä kutsuu meidät pohtimaan ja kyseenalaistamaan omaa todellisuuttamme.

Pekka Martti Piekäinen (30. joulukuuta 1945 – 25. joulukuuta 2004)[1] oli suomalainen hopea- ja kelloseppä, joka toimi vuosina 1971–1989 turkulaisen Auran Kultaseppä Oy:n pääsuunnittelijana. Hän tuli tunnetuksi muun muassa hopeisista korukelloista, joita valmistettiin Turussa yhteistyössä sveitsiläisten kellotehtaiden kanssa. Myöhemmin hän perusti saman alan yrityksen PlatinOro Oy. Hänet palkittiin vuonna 1980 taideteollisuuden valtionpalkinnolla.[2][3][4]

Pekka Piekäisen isä oli kelloseppämestari Martti Piekäinen (1911–1978), jonka liike on toiminut vuodesta 1939 Helsingin Töölössä[5]. Poika oli isänsä opissa ja valmistui Kelloseppäkoulusta vuonna 1965.[4]

Uransa alussa Piekäinen suunnitteli koruja Kaunis Korulle, Viikinniemelle sekä tanskalaiselle Viggo Wollnylle. Vuonna 1971 hän aloitti Auran Kultaseppä Oy:n pääsuunnittelijana. Hän suunnitteli yhtiölle monenlaisia hopeisia käyttöesineitä ja koruja. Niistä kansainvälisesti maineikkaimmiksi nousivat sveitsiläisille Omega-, Tissot- ja Lanco-yhtiöille tehdyt hopeiset kellonkuoret, joista valmistettuja korukelloja myytiin 1970-luvun puolivälissä eri puolilla maailmaa noin 35 000 kappaletta vuodessa.[6][4] Piekäinen teki koruja muun muassa prinsessa Dianalle, ja hänen sanotaan olleen ainoa pohjoismaalainen suunnittelija, jonka koruja myytiin Tiffany-liikkeissä. J. A. Tarkiainen Oy:lle Pekka Piekäinen suunnitteli hopeaesineistön nimeltä JAT-Collection. Ornamon järjestämässä teetarjoiluun liittyvien esineiden suunnittelukilpailussa voiton vei Piekäisen hopeinen teepussin puristin.[2][7][8]

Kun Auran Kultaseppä Oy myytiin vuonna 1989 Hopeakeskukselle (nyk. Kultakeskus), Piekäinen jäi pois yrityksestä ja perusti Annakaisa Laakson kanssa oman yrityksen PlatinOro Oy:n Piikkiöön. Vuonna 1996 se muutti Turkuun, jossa se yhä toimii.[4][9]

Vuonna 1975 Piekäisen tuotannosta tehtiin näyttely Helsingin Finnish Design Centeriin. Näyttelyssä oli koruja ja kelloja sekä kodin hopeaesineitä.[4] Vuonna 1980 Piekäinen sai taideteollisuuden valtionpalkinnon.[3] Vuonna 2002 hänet valittiin vuoden kultasepäksi.[5]

Pekka Piekäinen kuoli vuonna 2004.[9][4]

Piekäisen suunnittelemia muistomerkkejä

  • Perniön Veteraanikivi, 1985, Salo.
    Perniön Veteraanikivi, 1985, Salo.[10]
  • Petun runonlaulajien muistomerkki, 1989, Särkisalo, Salo.
    Petun runonlaulajien muistomerkki, 1989, Särkisalo, Salo.[11]
  • Särkisalon Veteraanikivi, 1992, Salo.
    Särkisalon Veteraanikivi, 1992, Salo.[12]

Lähteet

  1. ↑ Pekka Martti Piekäinen BillionGraves. Viitattu 29.7.2021. (englanniksi)
  2. ↑ a b Tietoa meistä PlatinOro Oy. Viitattu 16.4.2018.
  3. ↑ a b Valtio palkitsi kaupunkikuvan vaalijat. Helsingin Sanomat, 18.6.1980, s. 23.
  4. ↑ a b c d e f Joona Vuorenpää: Piekäisen 70-luvun design-kellot ovat tämän päivän keräilykelloja Kellomies-sivusto. 2.6.2013. Arkistoitu 17.4.2018. Viitattu 16.4.2018.
  5. ↑ a b Historiaa Kello- ja kultaliike Piekäinen Oy. Arkistoitu 17.4.2018. Viitattu 16.4.2018.
  6. ↑ Hopeanäyttely 11.23.09.1975. Kultaseppien lehti 7/1975, s. 170.
  7. ↑ Pekka Piekäinen Vuoden kultaseppä 2002 PlatinOro Oy. Viitattu 17.4.2018 =.
  8. ↑ Jaakko Selin: Roinan määrä harmittaa kultaseppää Helsingin Sanomat. 27.10.2002. Viitattu 17.4.2018. (Tilaajille.)
  9. ↑ a b Liisa Enkvist: Katoavaa kimallusta Turun Sanomat. 17.5.2008. Viitattu 16.4.2018.
  10. ↑ Tuomisto 1998: 317
  11. ↑ Petun runonlaulajien muistomerkki Visitsalo. 25.10.2021. Viitattu 9.10.2024.
  12. ↑ Tuomisto 1998: 318

Aiheesta muualla