Käsiteltävässä artikkelissa Rantojensuojeluohjelma:n lähestymistapaa käsitellään innovatiivisesta ja ajankohtaisesta näkökulmasta, jotta lukijalle saataisiin täydellinen ja päivitetty näkemys aiheesta. Rantojensuojeluohjelma:n kattamia eri näkökohtia analysoidaan tutkimalla sen alkuperää, sen kehitystä ajan myötä sekä sen merkitystä nykyään. Lisäksi esitellään erilaisia näkemyksiä ja asiantuntijoiden mielipiteitä aiheesta, tavoitteena tarjota kattava ja rikastuttava katsaus Rantojensuojeluohjelma:een. Samoin tarkastellaan mahdollisia tulevaisuuden suuntauksia suhteessa Rantojensuojeluohjelma:een, jotta saadaan tulevaisuuden visio, jonka avulla lukija ymmärtää tämän aiheen tärkeyden ja vaikutuksen nykyiseen yhteiskuntaan.
Rantojensuojeluohjelma on Suomen valtion luonnonsuojeluohjelma, jolla suojellaan vesiluonnon kannalta merkittäviä alueita, jotka ovat vielä luonnontilaisia. Rantojen suojeluohjelmman piiriin liitettyjä alueita koskien on tavoite, että niihin ei rakennettaisi lisää rakennuksia. Tavoitteena on säilyttää ne muutenkin mahdollisimman luonnontilaisina. Rantojensuojeluohjelma on valtakunnallinen. Siihen liittyvät asetus talousvesien käytöstä, EU:n vesipuitedirektiivi sekä alueelliset vesistöjen suojeluohjelmat. Vastaavanlaisia suojeluohjelmia ovat merten suojeluohjelmat, kuten Itämeren suojeluohjelma, jota toteuttaa EU:n Itämeren suojelukomissio HELCOM.[1]
Rantojensuojeluohjelmaa suunniteltiin ensimmäisen kerran vuonna 1985. Tällöin eräs työryhmä laati järvien ja merien tarpeesta ympäristöministeriölle esityksen. Esityksessä kiinnitettiin huomiota erityisesti ranta-alueiden suojelun tarpeeseen. Vuonna 1988 vesien luonnonsuojelullisiin liittyvistä sekoista tehtiin maininta, kun hallitus esitti ympäristöpolitiikkaa koskevan selonteon eduskunnalle. Silloin päätettiin tehdä monta maanlaajuista vesistöjä koskevaa suojeluohjelmaa. Myöhemmin Kaj Bärlundin ollessa ympäristöministerinä ranta-alueiden suojelu erotettiin muusta vesien suojelusta. Päätös rantojen suojeluohjelmasta tehtiin 1990.[2]