Riukiukielet

Tässä artikkelissa tutkimme Riukiukielet:n kiehtovaa maailmaa. Alkuperäistään sen vaikutuksiin nyky-yhteiskuntaan Riukiukielet on ollut lukemattomien tutkimusten ja keskustelujen kohteena vuosien varrella. Kun etenemme tämän syvällisen analyysin läpi, löydämme monia puolia, jotka ovat vaikuttaneet Riukiukielet:n näkyvyyteen eri aloilla, olipa kyseessä sitten populaarikulttuuri, tiede, politiikka tai mikä tahansa muu arkielämän osa-alue. Epäilemättä Riukiukielet edustaa erittäin relevanttia aihetta, joka ansaitsee tarkastelun eri näkökulmista ymmärtääkseen sen todellisen laajuuden ja merkityksen nykymaailmassa.

Riukiukielet tai ryūkyū-kielet ovat japanilaisiin kieliin kuuluva ryhmä kieliä, jotka ovat kotoperäisiä nykyisin Japanin Okinawan ja Kagoshiman prefektuureihin kuuluvilla Riukiusaarilla.

Riukiukielten puhujia ei ole tilastoitu Japanin väestönlaskennassa, eikä puhujien tarkka määrä ole tiedossa. Arviot äidinkielenään riukiukieliä puhuvien määrästä vaihtelevat lähteestä riippuen. Eri kielten puhujat eivät yleensä ymmärrä toisiaan. 2010-luvulla pitkälti vain vanhemmat ikäluokat puhuvat riukiukieliä.[1]

Historia

Riukiukieliä on puhuttu yli tuhannen vuoden ajan Riukiusaarilla, jotka ulottuvat itäisimmältä Kita-Daitōjiman saarelta läntisimmälle Yonaguni-jiman saarelle ja pohjoisimmalta Amami Ōshiman saarelta eteläisimmälle Hateruma-jiman saarelle.[2] Riukiu oli itsenäinen kuningaskunta 1600-luvun alkuun asti, jolloin sen pääsaaret liitettiin väkisin Etelä-Kyushussa sijaitsevaan Satsuman feodaalialueeseen.[2] Japania alettiin käyttää Okinawan väestön keskuudessa vasta, kun Riukiu liitettiin Japaniin ja lakkautettiin vuonna 1872. Japanin kielen yleistyessä riukiukieliä tukahdutettiin ja leimattiin viranomaisten toimesta eri tavoin.[3]

Pitkään japanilaiset ja ulkomaalaiset kielitieteilijät pitivät riukiukieliä japanin murteina. Nykyään katsotaan, että riukiukielet ovat japanin sisarkieliä eivätkä japanin murteita ja että riukiu ja japani muodostavat yhdessä japanilaisen kieliperheen. Saarilla puhutaan yleisesti ottaen standardijapania ja Riukiusaarten kieliä käytetään vain isovanhempien ja muiden vanhojen ihmisten kanssa.[1][3]

Kun alueella levisi uusi kieli eli (standardi)japani, Okinawalle syntyi uusi japanin kontaktilajike, jossa näkyy vaikutteita aiemmin puhutuista kielistä, jota kielitieteilijät kutsuvat ”okinawalaisen substraatin japaniksi”, ja se tunnetaan yleisesti nimellä uchinaa yamatoguchi (ウチナーヤマトゥグチ, 沖縄大和口, suom. ”okinawalainen japani”).  Siinä on huomattavaa ajallista ja alueellista vaihtelua, mikä on saanut alkunsa japanin kielen epätäydellisestä omaksumisesta Okinawalla 1800-luvulla.[3]

Katso myös: Ryūkyū-kuningaskunta

Riukiukieliä

Monet riukiukieliin erikoistuneet tutkijat antavat nykyään oman kielen aseman riukiun sisällä oleville eri kieliryhmille, jotka ovat kieliopillisesti niin erilaisia, etteivät niiden puhujat ymmärrä toisiaan. Nykyisin vallitsevan näkemyksen mukaan japani ja riukiu muodostavat japanilaisen kieliperheen protojapanin tytärkielinä.[2]

Riukiukielet jaotellaan usein viiteen tai kuuteen eri kieleen, jotka ovat:

Kielet on nimetty niiden saarten mukaan, jolla kutakin kieltä on puhuttu.[2] Amamin saari sijaitsee Kagoshiman prefektuurissa, muut saaret Okinawan prefektuurissa.

Nämä kuusi riukiukieltä mainitaan Unescon vuonna 2009 julkaistussa vaarassa olevien kielten atlaksessa. Unescon mukaan kaikki riukiukielet ovat vaarassa kuolla sukupuuttoon vuoteen 2050 mennessä.[1][4] Unescon nimeämistä kielistä kunigami, joka sisältää amamin eteläisimmät ja okinawan pohjoisimmat variaatiot, on toistaiseksi kielitieteilijöiden keskuudessa kiistanalainen.[2]

Kirjallisuutta

  • Heinrich, Patrick S. M.; Shinsho, Miyara & Michinori, Shimoji: Handbook of the Ryukyuan Languages. De Gruyter, 2015. ISBN 9781614511618

Lähteet

  1. ↑ a b c Patrick Heinrich: Use them or lose them: There's more at stake than language in reviving Ryukyuan tongues The Japan Times. 25.8.2014. Viitattu 3.1.2025. (englanniksi)
  2. ↑ a b c d e Patrick Heinrich, Shinshō Miyara, Michinori Shimoji: Handbook of the Ryukyuan languages: history, structure, and use. Berlin: De Gruyter Mouton, 2015. ISBN 9781614511618
  3. ↑ a b c James Huntley Grayson: ‘Shinto’ and Japanese popular religion: case studies of multi-variant practice from Kyushu and Okinawa. Japan Forum, 2005-11, 17. vsk, nro 3, s. 347–367. doi:10.1080/09555800500283885 ISSN 0955-5803 Artikkelin verkkoversio.
  4. ↑ Atlas of the world's languages in danger unesdoc.unesco.org. 2010. Viitattu 3.1.2025.

Aiheesta muualla