Tilaton väestö

Tänään juhlitaan _muuttuja1:tä, päivämäärä/syy, joka kutsuu meidät pohtimaan Tilaton väestö:n merkitystä elämässämme. Tilaton väestö on aihe, joka on noussut ajankohtaiseksi viime vuosina ja herättänyt suurta kiinnostusta yhteiskunnassa. Tässä artikkelissa aiomme tutkia Tilaton väestö:tä perusteellisesti ja analysoida sen vaikutusta jokapäiväisen elämämme eri puoliin. Tilaton väestö on aihe, joka herättää edelleen monien ihmisten uteliaisuutta ja kiinnostusta sen alkuperästä ajan kehitykseen ja vaikutuksensa nykyiseen kulttuuriin ja yhteiskuntaan. Liity meihin tälle Tilaton väestö-kierrokselle ja löydä kaikki, mitä tästä kiehtovasta aiheesta on vielä tiedettävä.

Mäkitupalaisasutusta Tammelassa vuonna 1928.

Tilaton väestö, tilattomat eli maattomat on se Suomen osalta historiallinen osa maaseudun väestöä, jolla ei ollut omistuksessaan maata, vaan joka sai elantonsa muulla tavoin. Kausitöillä elantonsa hankkivista tilattomista käytettiin heidän marginaalista asemaansa kuvaavia suorasukaisia nimityksiä, kuten irtain työväki tai kylänloppulaiset. Jälkimmäinen nimitys kuvaa sitä, että heidät sijoitettiin kirkon ylläpitämissä dokumenteissa, kuten rippikirjoissa, kylän muun, taloittain luetellun väen jälkeen.[1] 1800-luvun lopun Suomessa tilattomia oli noin neljännes maaseudun kotitalouksista. [2]

Tilattomiin luettiin maanvuokraajat eli arentimiehet, mäkitupalaiset, muonamiehet, itselliset ja loiset[3], lyhyesti kuvaillen seuraavanlaiset ryhmät:

  1. Lampuodit eli tilanvuokraajat, jotka viljelivät kokonaista tilaa, joka kuitenkin oli hallinnollisesti päätilan alainen.[3] 1800-luvulla sai alkunsa uusi lampuotien ryhmä, virkatalojen vuokraajat eli arrendaattorit.[4]
  2. Torpparit, jotka asuivat ja viljelivät tilanomistajilta vuokraamaansa tilan osaa eli torppaa.[5]
  3. Mäkitupalaiset, jotka yleensä asuttivat pieniä mökkejä tilanomistajien mailla; toisin kuin torppiin, mäkitupiin ei kuulunut viljelysmaata.[6][3]
  4. Itselliset asuivat mäkitupalaisten tavoin omissa mökeissään, jotka usein sijaitsivat kylän laitamille yhteismaalle muodostuneessa mökkiryhmässä.[7]
  5. Muonamiehinä eli muonatorppareina teki talvisin taloissa työtä "talon ruuassa" mäkitupalaisia, jotka näin ansaitsivat rahapalkkaa muutamalla viikoittaisella työpäivällä.[8]
  6. Loiset eli kestit olivat maaseudun alimman statuksen työväkeä, johon kuuluvat eivät omistaneet asuntoa vaan asuivat työnantajiensa tarjoamissa tiloissa.[9]

Lähteet

  • Koukkunen, Kalevi, Halinen, Ari & Avola, Pertti: WSOY Iso tietosanakirja 6. Porvoo ; Helsinki ; Juva: WSOY, 1997. ISBN 951-0-20163-4
  • Niemelä, Jari: Talonpoika toimessaan: Suomen maatalouden historia. (Tietolipas 225) Helsinki: Suomalaisen kirjallisuuden seura, 2008. ISBN 978-952-222-034-9
  • Suomen historia: osa 4: Vapauden aika, kustavilainen aika. Weilin & Göös, 1987.
  • Suomen historia: osa 5: Kansallisen heräämisen aika. Weilin & Göös, 1987.
  • Suomen historia: osa 6: Sortokaudet, itsenäistyminen. Weilin & Göös, 1987.

Viitteet

  1. ↑ Niemelä 2008, 46-47
  2. ↑ Suomen historia (1987) osa 6, 49
  3. ↑ a b c Suomen historia (1987) osa 6, 62
  4. ↑ Niemelä 2008, 41
  5. ↑ Suomen historia (1987) osa 6, 61–68
  6. ↑ WSOY Iso tietosanakirja (1997) osa 6, 317
  7. ↑ Suomen historia (1987) osa 4, 406
  8. ↑ Suomen historia (1987) osa 5, 59
  9. ↑ Suomen historia (1987) osa 5, 58-59

Kirjallisuutta

  • Miettinen, Riikka & Viitaniemi, Ella: Reunamailla : tilattomat Länsi-Suomen maaseudulla 1600-1800. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2018. ISBN 978-951-858-014-3
  • Rasila, Viljo, Jutikkala,Eino & Mäkelä-Alitalo Anneli (toim.): ”Palkolliset ja tilaton väestö (kirj. Jorma Wilmi)”, Suomen maatalouden historia 1: Perinteisen maatalouden aika esihistoriasta 1870-luvulle. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2003.