Tony Blair

Tony Blair
Blair vuonna 2010.
Blair vuonna 2010.
Yhdistyneen kuningaskunnan pääministeri
2. toukokuuta 199727. kesäkuuta 2007
Monarkki Elisabet II
Varapääministeri John Prescott
Edeltäjä John Major
Seuraaja Gordon Brown
Opposition johtaja
21. heinäkuuta 19942. toukokuuta 1997
Monarkki Elisabet II
Pääministeri John Major
Edeltäjä Margaret Beckett
Seuraaja John Major
Yhdistyneen kuningaskunnan parlamentin kansanedustaja
9. kesäkuuta 198327. kesäkuuta 2007
Henkilötiedot
Syntynyt6. toukokuuta 1953
Skotlanti Edinburgh, Skotlanti
Puoliso Cherie Blair
Tiedot
Puolue Työväenpuolue
Uskonto Roomalaiskatolinen (vuoteen 2007 anglikaani)
Nimikirjoitus
Nimikirjoitus
Aiheesta muualla
institute.global
Näytä Wikidatasta tulevat arvot

Anthony Charles Lynton ”Tony” Blair (s. 6. toukokuuta 1953 Edinburgh, Skotlanti) on brittiläinen poliitikko, joka toimi Yhdistyneen kuningaskunnan pääministerinä vuosina 1997–2007. Hän toimi Britannian työväenpuolueen puheenjohtajana vuosina 1994–2007. Hän katkaisi konservatiivipuolueen 18 vuoden mittaisen valtakauden ja johti puolueensa kolmeen peräkkäiseen vaalivoittoon. Blairia seurasi pääministerinä hänen hallituksensa valtiovarainministeri Gordon Brown.

Alkuvaiheet

Blair syntyi Edinburghissa. Hänen vanhempansa ovat Leo ja Hazel Blair. Leo Blair oli glasgow’laisen satamatyöläisen ottopoika, lakimies ja yliopiston luennoitsija. Muutaman nuoruusvuotensa Tony Blair vietti Australian Adelaidessa, jossa Leo Blair opetti oikeustiedettä yliopistossa. Perhe palasi Britanniaan 1950-luvun lopulla. Blair kävi yksityistä Choristers Schoolia ja Fettes College -sisäoppilaitosta Oxfordissa. Koulusta päästyään hän vietti vuoden Lontoossa yrittäen luoda uraa promoottorina rockmusiikin parissa. Opiskeluaikanaan hän soitti kitaraa ja lauloi yhtyeessä Ugly Rumours. Hän meni kuitenkin opiskelemaan oikeustiedettä St John's Collegessa Oxfordin yliopistossa. Hän valmistui vuonna 1975 ja sai seuraavana vuonna lakimiehenoikeudet. Hänen äitinsä kuoli hänen ollessaan yliopistossa. Tulevan vaimonsa Cherie Boothin hän tapasi harjoitteluaikoinaan.

Tony ja Cherie Blair avioituivat vuonna 1980. Heillä on neljä lasta: Euan, Nicky, Kathryn ja Leo. Cherie Blair on katolilainen ja lapsista Euan ja Nicky kävivät katolista koulua. Myös Tony Blair omaksui katolisen uskon vaimonsa myötä. Katoliseen kirkkoon hän liittyi kuitenkin vasta pääministerikautensa jälkeen ennen joulua 2007. Nuorin poika Leo (s. 20. toukokuuta 2000) on ensimmäinen istuvalle brittipääministerille syntynyt lapsi sitten 1800-luvun.

Blairin vaimo, Cherie Blair (o.s. Booth)

Poliittinen ura

Blair liittyi työväenpuolueeseen pian lähdettyään Oxfordista 1975. Hänet valittiin alahuoneeseen 1983 vastaperustetusta Sedgefieldin vaalipiiristä, jota hän edusti siitä lähtien. Blairin lähtö politiikkaan tapahtui työväenpuolueen pitkän oppositiokauden aikana ja sen hävitessä neljät peräkkäiset vaalit vuodesta 1979 vuoteen 1992. Parlamentissa Blair samastui työväenpuolueen silloiseen maltillisempaan ”pehmeään vasemmistoon”, mutta ajoi silti Britannian eroa EEC:stä ja yksipuolista ydinaseriisuntaa ja oli Campaign for Nuclear Disarmament -rauhanliikkeen jäsen.

Blair valittiin pian 1984 varjohallitukseen valtiovarainhoidon apulaispuhemieheksi. Hän vaati selvitystä Englannin pankin päätöksestä pelastaa konkurssiin mennyt Johnson Matthey Bank lokakuussa 1985 ja nöyryytti hallitusta Euroopan talousyhteisön kriittisellä raportilla maan talouspolitiikasta. Blair herätti puolueen johtajan Neil Kinnockin huomion ja sai vuoden 1987 vaalien jälkeen aseman kauppa- ja teollisuusryhmässä. Hänet valittiin opposition varjohallitukseen 1988 energianministeriksi.

Ennen vuoden 1992 vaaleja Blair työskenteli uudistaakseen työväenpuolueen julkisuuskuvaa. Hän kehitti puolueen vähimmäispalkkapolitiikan. Kinnock erosi puolueen johdosta uuden vaalitappion jälkeen ja Blair oli varjohallituksen sisäministerinä uuden puoluejohtaja John Smithin alaisuudessa. Työväenpuoluetta pidettiin heikkona rikollisuuden torjunnassa, mitä Blair yritti paikata. Hän määritteli linjan "kovana rikollisuutta vastaan, kovana rikollisuuden syitä vastaan" ensimmäisessä asemassaan pitämässään puheessa vuoden 1992 puoluekokouksessa.

Smith kuoli yllättäen sydänkohtaukseen toukokuussa 1994. Blair voitti johtajakilvassa John Prescottin ja Margaret Beckettin. Oppositiojohtajana hän sai paikan Privy Councilista, joka oikeutti puhutteluun "The Right Honourable." Vuoden 1994 puoluekokouksessa Blair ilmoitti aikovansa muuttaa puolueen peruskirjan kohtaa IV, joka määritteli sen tavoitteet ja arvot. Muutos tapahtui kohtaan, joka määritteli puolueen tavoitteeksi "tuotannontekijöiden, jakelun ja vaihdon yhteisen omistuksen", jonka katsottiin viittaavan laajamittaiseen sosialisointiin. Hän oli kirjoittanut jo 1993 Fabian Societyn pamfletin joka arvosteli kohtaa. Uusi, pääsiäisenä 1995 ylimääräisessä kokouksessa hyväksytty kohta määritteli työväenpuolueen "demokraattiseksi sosialistipuolueeksi." Muutos oli äänestäjille selvä merkki linjanmuutoksesta, mutta myös aiheutti kiivasta keskustelua etenkin puolueen vasemmistosiivessä. Se oli myös ensimmäinen kerta kun työväenpuolue määriteltiin sosialistipuolueeksi.

Blair uudisti puolueen julkisuuskuvaa ja sai sen sitoutumaan vapaaseen markkinatalouteen, inflaation vastaiseen politiikkaan, rikollisuuden vastustamiseen ja tukeen Euroopan yhdentymiselle. Hän käytti termiä "New Labour" kuvaamaan eroa puolueen menneisyyteen. Toukokuun 1995 paikallisvaalit työväenpuolue voitti selvästi. Vuoden 1996 puoluekokouksessa Blair ilmoitti kolmeksi päätavoitteekseen "koulutuksen, koulutuksen ja koulutuksen." John Majorin johtama epäsuosittu konservatiivihallitus, joka itsessään oli jakautunut Eurooppa-kysymyksessä hävisi selvin luvuin vuoden 1997 vaalit työväenpuolueen saadessa 66 % parlamenttipaikoista (418 vs. konservatiivien 165 ja liberaalidemokraattien 46) ja Blairista tuli maan nuorin pääministeri sitten vuoden 1812 Lordi Liverpoolin. Kautensa alussa Blair oli Britannian suosituin pääministeri kautta aikain.

Pääministerinä

Blairistä tuli pääministeri 2. toukokuuta 1997. Blair uskoi monien muiden lailla vihamielisten iltapäivälehtien estäneen Kinnockin pääministerihaaveet 1992 ja osasi tukeutua mediaan, jota nimitettiin termillä "spin." Muutaman kuukauden kuluttua virkaanastumisestaan Blair piti tunteentäyttämän puheen Walesin prinsessa Dianan muistoksi hänen kuolinaamunaan.

Hänen hallituksensa aloitti puolueen lupaamat uudistukset, mutta myös hyväksyi joitain konservatiivipuolueen aloittamia. Ensimmäinen ja ehkä merkittävin oli Blairin ja valtiovarainministeri Gordon Brownin päätös antaa Englannin pankin määrätä itsenäisesti korkotaso. Päätös oli finanssipiirien tukema, ja työväenpuolueen päätös pysyä ensimmäiset kaksi vuotta konservatiivihallituksen menorajoissa sekä vuoden 1997 vaalilupaus, että veroja ei korotettaisi viiteen vuoteen vakuuttivat skeptikkoja sen taloudenhoitokyvystä.

Sisäpolitiikassa Blair lisäsi merkittävästi varoja terveydenhuoltoon ja koulutukseen, erityisesti toisella kaudella, sekä otti käyttöön kansallisen minimipalkan (National Minimum Wage; 1999) ja yliopistojen tuhannen punnan vuosittaiset lukukausimaksut (vuodesta 2003 3 000 £). Ensimmäisen vuoden aikana hän järjesti kansanäänestyksen, joka loi Skotlannin ja Walesin alueellisen itsehallinnon parlamentteineen. Toukokuussa 1998 järjestettiin kansanäänestys Suur-Lontoon itsehallinnosta (Greater London Authority) ja perustettiin ensimmäistä kertaa suoraan valittavan pormestarin virka.

Vuoden 1998 aikana neuvoteltiin myös Pohjois-Irlannin Belfastin rauhansopimus, joka ratifioitiin sekä Irlannissa että Pohjois-Irlannissa ja joka loi Pohjois-Irlannin parlamentin. Hallitus poisti myös perinnölliset jäsenet ylähuoneesta, lukuun ottamatta 92:sta, ja ylähuoneen laajempi uudistusta jäi odottamaan (House of Lords Act 1999).

Vuonna 1998 säädetty Human Rights Act toteutti Euroopan ihmisoikeussopimuksen Britannian laissa. Se myös lakkautti kokonaisuudessaan kuolemanrangaistuksen mahdollisuuden. Homo- ja lesbosuhteiden ikäraja laskettiin heteroseksiä vastaavaan kuuteentoista ikävuoteen vuoden 2000 Sexual Offences Actin lisäyksellä ja asevoimien homokielto kumottiin. Vuonna 2005 tuli voimaan Civil Partnership Act rekisteröidyistä saman sukupuolen parisuhteista.

Oppositiossa työväenpuolue oli arvostellut konservatiiveja heikkoudesta Bosnian sodan aikana ja 1999 Blair laati julistuksen Kosovon sodasta. Hän ajoi tiukkaa Naton politiikkaa Slobodan Miloševićia vastaan. Menestys tässä, kuten myös Sierra Leonen operaatiossa saivat Blairin luottamaan sotatoimiin humanitaaristen arvojen ajamisessa. Blair loi myös vahvan suhteen Yhdysvaltain presidentti Bill Clintonin kanssa.

Vuonna 1999 hän sai Aachenin Karlspreisin Euroopan idean ja rauhan edistämisestä.

Vuonna 2001 Blair johti työväenpuoluetta uudelleen vaalivoittoon, jossa saavutettu 167 paikan alahuoneen enemmistö oli suurin pääministerin ikinä toiselle kaudelle saama. Vaalikampanja perustui terveydenhuollon ja koulutuksen parantamiseen. Konservatiivit puolestaan keskittyivät vastustamaan euroa. Vaikka veroja ei edelleenkään korotettu, opposition mukaan Blairin hallitus nosti salaa veroja (ns. stealth taxes) menojen rahoittamiseksi, koska kokonaisveroaste nousi, ja esim. siirtämällä varoja lotosta, terveyskeskusmaksuilla, taajuuksien huutokaupasta Britannian siirtyessä digitaaliseen televisioon ja jättämällä veroprogression ennalleen tulojen kasvaessa. Vuosina 2000–2005 kuilu rikkaiden ja köyhien välillä pieneni tutkimusten mukaan "merkittävästi." Tämä kehitys oli nopeinta 30 rikkaimman maan joukossa, vaikka Britannia oli edelleenkin yksi teollisuusvaltioiden epätasa-arvoisimmista yhteiskunnista, 1970-luvun puolivälistä alkaneen tuloerojen kasvun jälkeen. Vuonna 2005 rikkain 10 % tienasi yhdeksän kertaa enemmän kuin köyhin kymmenys.

Syyskuun 11. päivän iskujen jälkeen Blair tuki vahvasti Yhdysvaltain ulkopolitiikkaa, sen niin sanottua terrorismin vastaista sotaa, johon liittyivät vuoden 2001 Afganistanin sota ja vuoden 2003 Irakin sotaan. Keväällä 2003 Blair ja Bush yrittivät saada YK:n turvallisuusneuvostoa vakuutettua etteivät asetarkastukset paljastaisi Saddam Husseinin Irakin joukkotuhoaseita, joiden hallituksen ns. Iraq dossier väitti olevan käyttövalmiina "45 minuutin varoitusajalla." Huolimatta erimielisyydestä, joka johti ministerien eroon (Robin Cook, Clare Short), ja laajasta sodan vastustuksesta Blair ja Bush johtivat koalition hyökkäykseen Irakia vastaan maaliskuussa 2003. Irakiin lähti 48 000 brittiläistä sotilasta, 1/3 armeijan vahvuudesta. Kun tarkastajat eivät miehityksenkään jälkeen löytäneet joukkotuhoaseita, Blairin hallitusta syytettiin tiedustelutietojen vääristelystä osoittaakseen Irakin välittömäksi ja suureksi uhaksi. Yhdysvaltain kongressi myönsi Blairille toukokuussa 2003 Yhdysvaltain kongressin kultamitalin ensimmäisenä brittinä sitten Winston Churchillin ja ylisti häntä "uskolliseksi ja luotettavaksi Amerikan liittolaiseksi." Toisaalta myös "Bushin puudeliksi" kutsuttu Blair ei ole (2007) saapunut noutamaan mitaliaan.

Blair, joka oli myös saanut lempinimen "Mr. Europe", halusi viedä Britannian "Euroopan sydämeen" kun se oli jäänyt konservatiivinen aikana marginaaleihin. Ensimmäisellä kaudellaan Blair suunnitteli Englannin punnasta luopumista ja euroalueeseen liittymistä, mikä kohtasi vastustusta valtiovarainministeri Gordon Brownilta ja kansalta. Eurosta luvattiin kansanäänestystä vuodeksi 2003, mutta Brownin määräämät viisi kriteeriä eivät täyttyneet ja euron puolesta puhuneet taloudelliset seikat olivat jääneet taakse. Huhtikuussa 2004 Blair ilmoitti kansanäänestyksestä Euroopan unionin perussopimuksen hyväksymisestä. Äänestys kuitenkin peruttiin, kun Ranska ja Alankomaat hylkäsivät sopimuksen omissa kansanäänestyksissään.

Huolimatta Irakin-politiikan arvostelusta Blair johti työväenpuoluetta kolmanteen vaalivoittoonsa toukokuussa 2005. Sen enemmistö kutistui 66 paikkaan sen saatua 35 % äänistä. Blairin hallituksen kannatus oli laskusuunnassa myös vaalien jälkeen. Hän johti Euroopan unionin puheenjohtajuutta vuoden 2005 toisella puoliskolla. Sitä varjostivat kuitenkin 7. heinäkuuta tehdyt pommi-iskut Lontoossa ja seuraavat kahden viikon kuluttua. Blair matkusti henkilökohtaisesti Singaporeen kolme päivää ennen kansainvälisen olympiakomitean kokousta ja tapasi 20 sen 116 jäsenestä ja vakuutteli heitä valitsemaan Lontoon vuoden 2012 olympialaisten pitopaikaksi Ensimmäisen tappionsa parlamentissa Blair koki marraskuussa 2005, kun 49 työväenpuolueen jäsentä äänesti hallitusta vastaan kaataakseen terrorismilain lisäyksen, joka olisi pidentänyt epäiltyjen pidätysaikaa ilman syytteitä 90 päivään 14:stä. Tämän jälkeen Blairia alettiin pitää väistyvänä pääministerinä ja vaadittiin ilmoittamaan päivämäärä, jona hän jättäisi tehtävänsä. Edelleen yhä huonommin menevän Irakin sodan jälkeen toukokuun 2006 mielipidemittauksessa Blairiin tyytyväisiä oli enää 26 %. Eräiden nuorempien ministerien eron jälkeen Blair ilmoitti syyskuussa 2006 eroavansa vuoden kuluessa. Blairia varjosti myös ns. arvonimiä-rahaa-vastaan-skandaali (Cash for honours), jossa työväenpuolue oli myöntänyt aatelisarvoja lahjoituksia ja pitkäaikaisia matalakorkoisia lainoja vastaan. Blairia kuulusteltiin joulukuussa 2005 ja tammikuussa 2007.

10. toukokuuta 2007 Blair ilmoitti eroavansa pääministerin tehtävistä 27. kesäkuuta 2007. Hän ilmoitti asiasta vaalipiirissään Sedgefieldissä. tuota ennen työväenpuolue oli kokenut tappion Englannin toukokuun 2006 paikallisvaaleissa. Blair erosi aikataulunsa mukaisesti 24. kesäkuuta työväenpuolueen puheenjohtajan ja kolme päivää myöhemmin pääministerin paikalta. Hänen seuraajakseen tuli odotetusti Gordon Brown.

Ura pääministeriyden jälkeen

27. kesäkuuta 2007 niin sanottu Lähi-idän kvartetti nimitti Blairin Lähi-idän erityislähettilääksi. Blairin tärkeimmäksi tehtäväksi tuli vaikeuksissa olevan palestiinalaishallinnon tukeminen. Israelin ja palestiinalaisten mahdollisiin rauhanneuvotteluihin hänen ei ole tarkoitus osallistua.

Britannian entinen pääministeri on ollut menestyksekäs puhuja poistuttuaan politiikasta. Hänen arvioitiin 2009 ansainneen kahden vuoden aikana yli 15 miljoonaa puntaa. Osa ansioista on kertynyt muistelmien julkaisuoikeuksista.

Blair nimettiin myös useissa yhteyksissä vahvaksi ehdokkaaksi Euroopan unionin presidentin virkaan, kun Lissabonin sopimus oltiin saamassa vihdoin voimaan. Kotimaassaan Blairia vastustivat konservatiivit sekä muun muassa Jean-Claude Juncker.

Kritiikki

Chilcot-raportin mukaan Blair lähetti joukkoja Irakin sotaan ennen rauhanomaisten keinojen käyttämistä loppuun.

Lähteet

  1. Tony Blair joins Catholic Church BBC. Viitattu 26.12.2007.
  2. HS.fi (Arkistoitu – Internet Archive)
  3. tough on crime, tough on the causes of crime
  4. Blair Urges New Way for Europe's Left
  5. a b BBC: The Tony Blair story
  6. "Over the five years of a Labour government: ... There will be no increase in the basic or top rates of income tax
  7. http://www.opsi.gov.uk/acts/acts1999/19990034.htm
  8. http://www.guardian.co.uk/society/2008/oct/22/equality-wealth-uk-social-mobility
  9. Prime Minister's foreword to the Iraq dossier number-10.gov.uk. Arkistoitu 15.6.2007. Viitattu 18.06.2007.
  10. Tony Blair: The US poodle? BBC. Viitattu 18.06.2007.
  11. Whatever happened to ... Blair's congressional gold medal? Guardian. Viitattu 18.06.2007.
  12. Is Blair ashamed to accept highest honour from US? Times. Viitattu 18.06.2007.
  13. Blair found not guilty of improper Olympic lobbying Guardian. Viitattu 18.06.2007.
  14. Blair defeated over terror laws BBC. Viitattu 18.06.2007.
  15. http://www.telegraph.co.uk/news/main.jhtml?xml=/news/2006/05/10/nlab10.xml
  16. Taloussanomat: Tony Blair puhuu itselleen 6500 euroa minuutissa Taloussanomat.fi. 5.4.2009. Viitattu 6.4.2009.
  17. Los conservadores no quieren a Blair y muchos laboristas le echan en cara Irak, El País, 27.10.2009
  18. La batalla por la presidencia de la UE se encona con el desafío de Juncker a Blair, El País, 27.10.2009
  19. http://www.theguardian.com/politics/live/2016/jul/06/chilcot-report-live-inquiry-war-iraq

Aiheesta muualla

Kaarle Suuren palkinnon saajat
1950–1975

1950 Richard Coudenhove-Kalergi · 1951 Hendrik Brugmans · 1952 Alcide De Gasperi · 1953 Jean Monnet · 1954 Konrad Adenauer · 1956 Winston Churchill · 1957 Paul-Henri Spaak · 1958 Robert Schuman · 1959 George Marshall · 1960 Joseph Bech · 1961 Walter Hallstein · 1963 Edward Heath · 1964 Antonio Segni · 1966 Jens Otto Krag · 1967 Joseph Luns · 1969 Euroopan komissio · 1970 François Seydoux de Clausonne · 1972 Roy Jenkins · 1973 Salvador de Madariaga

1976–2000

1976 Leo Tindemans · 1977 Walter Scheel · 1978 Konstantínos Karamanlís · 1979 Emilio Colombo · 1981 Simone Veil · 1982 kuningas Juan Carlos I · 1984 Karl Carstens · 1986 Luxemburgin kansa · 1987 Henry Kissinger · 1988 François Mitterrand, Helmut Kohl · 1989 Veli Roger (Taizé-yhteisö) · 1990 Gyula Horn · 1991 Václav Havel · 1992 Jacques Delors · 1993 Felipe González · 1994 Gro Harlem Brundtland · 1995 Franz Vranitzky · 1996 kuningatar Beatrix · 1997 Roman Herzog · 1998 Bronisław Geremek · 1999 Tony Blair · 2000 Bill Clinton

2001–

2001 György Konrád · 2002 Euro-valuutta · 2003 Valéry Giscard d’Estaing · 2004 Pat Cox, paavi Johannes Paavali II (erikoispalkinto) · 2005 Carlo Azeglio Ciampi · 2006 Jean-Claude Juncker · 2007 Javier Solana · 2008 Angela Merkel · 2009 Andrea Riccardi · 2010 Donald Tusk · 2011 Jean-Claude Trichet · 2012 Wolfgang Schäuble · 2013 Dalia Grybauskaitė · 2014 Herman Van Rompuy · 2015 Martin Schulz · 2016 paavi Franciscus · 2017 Timothy Garton Ash · 2018 Emmanuel Macron · 2019 António Guterres · 2020 Klaus Johannis · 2022 Svjatlana Tsih’anouskaja, Maryja Kalesnikava, Veronika Tsapkala