Viktorian risti

Tässä artikkelissa analysoimme Viktorian risti:tä eri näkökulmista, jotta voimme tarjota kattavan kuvan tästä aiheesta. Viktorian risti on nykyään erittäin tärkeä aihe, ja sen merkitys ulottuu useille alueille henkilökohtaisesta ammatilliseen. Tässä tekstissä tutkimme sen alkuperää, kehitystä, vaikutuksia ja mahdollisia tulevia vaikutuksia. Lisäksi perehdymme sen merkittävimpiin ja kiistanalaisimpiin puoliin yrittäen valaista tätä monimutkaista ja jatkuvasti kehittyvää aihetta. Ottaen huomioon Viktorian risti:n ympärillä vallitsevat erilaiset lähestymistavat ja mielipiteet, pyrimme tarjoamaan lukijalle täydellisen ja rikastuttavan näkemyksen.

Viktorian risti -mitali

Viktorian risti (engl. Victoria Cross, VC) on Yhdistyneen kuningaskunnan korkein sotilasansiomitali. Se perustettiin kuningatar Viktorian hallituskauden aikana 19. tammikuuta 1856[1] Krimin sodan ansioiden palkitsemiseksi. Maaliskuussa 2015 Viktorian ristejä oli myönnetty 1 363 kappaletta 1 360 eri vastaanottajalle, joista yksi on vuonna 1921 palkittu yhdysvaltalainen tuntematon sotilas.[2][3]

Ulkonäkö ja valmistus

Kaikki Viktorian ristit valmistaa Hancocks and Co. -yhtiö. Osaan on käytetty metallia kiinalaisista tykeistä, joiden sanotaan vaihtelevasti olevan joko Krimin sodassa tai toisessa oopiumisodassa Britannian sotasaaliiksi saamia. Monesta muusta mitalista poiketen Viktorian ristejä ei valmisteta lyömällä, vaan valamalla.[1][4]

Viktorian ristin paino on 0,87 unssia (24,67 grammaa) ja halkaisija 1,375 tuumaa (34,925 millimetriä). Etupuolella on kruunun päällä seisova leijona ja teksti FOR VALOUR (suom. urhoollisuudesta). Nauha on 1,5 tuumaa leveä ja karmiininpunainen. Ennen vuotta 1918 Viktorian ristit eroteltiin armeijan ja laivaston risteihin, sillä armeijalla nauha oli punainen ja laivastolla sininen.[2]

Historia

Ensimmäisenä mitalin ansaitsi merikadetti Charles Lucas, joka osallistui 1854 Bomarsundin ensimmäiseen taisteluun. Ensimmäisenä mitalinsaajana julkistettiin helmikuussa 1857 laivaston luutnantti Cecil Buckley. Ensimmäisenä Viktorian ristin vastaanotti Kuninkaallisen laivaston komentaja Henry Raby 26. kesäkuuta 1857 61 muun vastaanottajan joukosta mitalinjakotilaisuudessa Hyde Parkissa. Tarinan mukaan kuningatar Viktoria olisi uutta mitalia Rabyn rintaan kiinnittäessään iskenyt vahingossa sen neulan hänen rintaansa.[5][6][7]

Toisen maailmansodan jälkeen risti on myönnetty 15 kertaa: neljä kertaa Korean sodasta, yhdelle henkilölle Indonesian–Malesian konfrontaatiosta, neljälle australialaiselle Vietnamin sodasta, kaksi kertaa Falklandin sodasta, kerran Irakin sodasta (2004)[8] ja kolme kertaa Afganistanin sodasta.[4] Vuonna 2015 oli elossa kymmenen Viktorian ristin saajaa.

Kolme henkilöä – Arthur Martin-Leake, Noel Chavasse ja Charles Upham – on ansainnut kaksi Viktorian ristiä.[2][4]

Palkittujen edut

Yleisen uskomuksen vastaisesti Britannian asevoimien ohjesääntöön ei kuulu määräystä, jonka mukaan Viktorian ristillä palkittua sotilasta olisi tervehdittävä tervehtijän ja palkitun sotilasarvoista riippumatta, mutta tapa on joka tapauksessa vakiintunut.[2]

Viktorian ristillä palkittu on oikeutettu vuosieläkkeeseen, joka oli vuonna 2006 1 495 puntaa vuodessa[3] ja joka nykyisin on 10 000 puntaa vuodessa. Eläke on verotonta tuloa.[4]

Lähteet

  • Brazier, Kevin: The Complete Victoria Cross: A Full Chronological Record of All Holders of Britain's Highest Award for Gallantry. Pen & Sword Military, 2010. Teoksen verkkoversio. (englanniksi)

Viitteet

  1. ↑ a b Brazier 2010, s. 9
  2. ↑ a b c d Brazier 2010, s. 10
  3. ↑ a b Benedictus, Leo: The question: How many people hold the Victoria Cross The Guardian. 26.6.2006. Viitattu 9.1.2019. (englanniksi)
  4. ↑ a b c d The Victoria Cross - About Us Hancocks London. Arkistoitu 17.8.2018. Viitattu 22.5.2020. (englanniksi)
  5. ↑ Best, Brian: Charles Lucas – The First VC. The Journal of the Victoria Cross Society, lokakuu 2004, nro 5, s. 7–9. The Victoria Cross Society. Artikkelinäyte. Viitattu 14.3.2017. (englanniksi) (Arkistoitu – Internet Archive)
  6. ↑ Brazier 2010, s. 304
  7. ↑ Harding, Ewing (toim.): From Palmerston to Disraeli (1856–1876), s. 4-5. London: G. Bell and Sons, Ltd., 1913. Teoksen verkkoversio. (englanniksi)
  8. ↑ ulk lyh 27.4 Yle Uutiset. 27.4.2005. Yleisradio Oy. Viitattu 14.3.2017.

Kirjallisuutta

Aiheesta muualla