Äänihuulet
Tämän päivän artikkelissa tutkimme Äänihuulet:n kiehtovaa historiaa, aihetta, joka on kiinnittänyt kaikenikäisten ihmisten huomion ja on ollut keskustelun ja tutkimuksen kohteena vuosien ajan. Äänihuulet on jättänyt historiaan lähtemättömän jäljen sen alkuperästä sen vaikutukseen moderniin yhteiskuntaan. Yksityiskohtaisen ja syvällisen analyysin avulla pyrimme ymmärtämään Äänihuulet:n tärkeyttä ja vaikutusta eri elämänalueilla sekä sen jatkuvaa merkitystä nykyään. Tulemme selvittämään, kuinka Äänihuulet on muokannut uskomuksiamme, arvojamme ja vuorovaikutustamme ympäröivän maailman kanssa ja kuinka se on edelleen tärkeä ja merkityksellinen aihe tänään. Liity kanssamme tälle tutkimus- ja pohdiskelumatkalle Äänihuulet:sta, hahmosta tai aiheesta, joka edelleen herättää kiinnostusta ja uteliaisuutta.
Äänihuulet ovat kurkunpäässä sijaitseva kudospoimupari, joiden väliin jää äänirako.[1] Työntyessään äänihuulten välistä ilmavirta panee ne värähtelemään synnyttäen siten ääntä. Ihmisäänen korkeuden ero miesten, naisten ja lasten välillä selittyy äänihuulten kokoerolla. Miesten äänihuulet ovat kooltaan ja massaltaan suuremmat, siksi ne värähtelevätkin matalammalla taajuudella. Äänihuulet muodostuvat viidestä erilaisesta kudoskerroksesta, jotka ovat epiteelikudos, proprian pinta-, keski- ja syväkerros sekä syvin osa, lihaskudos, joka muodostaa äänihuulien ytimen.
Ihmisen äänihuulet ovat pohjimmiltaan samankaltaiset kuin muilla nisäkkäillä. Esimerkiksi koirat ulvovat, naudat ammuvat ja siat kirkuvat samankaltaisia äänihuulia käyttäen kuin ihmisellä. Ihminen pystyy myös matkimaan muiden nisäkkäiden päästelemiä ääniä.
Äänihuulten edessä sijaitsee niitä suojaava kilpirusto.
Mekaaninen näkökulma
Mekaanisessa näkökulmassa tarkastellaan kudoksen rakennetta eli kiinteisyyttä, massaa ja kimmoisuutta, jolloin kerrokset jaetaan kolmeen erilaiseen osaan, jotka ovat kuori, siirtymäkudos ja ydin.
Lähteet
- Wiik, Kalevi: Fonetiikan perusteet. (Suomenkielinen oppikirja) Helsinki: WSOY kurssikirjat, 1981. ISBN 951-0-10324-1