Tässä artikkelissa perehdymme Al-Ghazali:een ja tutkimme kaikkia tämän aiheen olennaisia näkökohtia. Al-Ghazali on erittäin tärkeä aihe nyky-yhteiskunnassa ja sen vaikutus ulottuu monille jokapäiväisen elämämme alueille. Tämän artikkelin aikana tutkimme sen alkuperää, kehitystä, seurauksia ja mahdollisia ratkaisuja, analysoimme erilaisia näkökulmia ja lähestymistapoja ymmärtääksemme perusteellisesti kaikki Al-Ghazali:een liittyvät näkökohdat. Lisäksi pohdimme myös Al-Ghazali:n mahdollisia tulevia vaikutuksia ja sitä, miten tämä voi vaikuttaa siihen, miten lähestymme tätä aihetta tulevaisuudessa. Kattavan näkemyksen saamiseksi esitellään asiaankuuluvaa dataa, tutkimuksia ja tutkimuksia, jotka auttavat lukijoita ymmärtämään täysin Al-Ghazali:n merkityksen ja vaikutuksen yhteiskunnassamme.
Muhammed al-Ghazali | |
---|---|
![]() |
|
Henkilötiedot | |
Syntynyt | 5. heinäkuuta 1057 Tus, Khorasanin provinssi, Persia |
Kuollut | 19. joulukuuta 1111 (54 vuotta) Tus, Khorasanin provinssi, Persia |
Koulutus ja ura | |
Koulukunta | Aš'ariitit |
Vaikutusalueet | suufilaisuus, teologia, filosofia, logiikka, islamilainen oikeus |
Tunnetut työt | Filosofien epäjohdonmukaisuus |
Opettaja | Al-Juwayni (käännä suomeksi) ja Abū ‘Alī al-Fadl b. Muhammad al-Fāramidhī |
|
Abū Ḥāmid Muḥammad bin Muḥammad al-Ġazālī (arab. أبو حامد محمد بن محمد الغزالي; 5. heinäkuuta 1057 Tus, Khorasanin provinssi, Persia, nyk. Iran – 19. joulukuuta 1111 Tus), oli persialainen suufi, shafi'ilainen imaami, muslimiteologi ja -filosofi.[1] Opillisen mestarillisuutensa takia hänestä käytettiin lempinimeä Shafi'i Toinen.[2]
Al-Ghazali oli keskiajan merkittävin islamilainen teologi ja mystikko.[3] Hän sai opetusta kotikaupungissaan Tusissa sekä Gorgānissa ja Nešaburissa useisiin perinteisiin islamilaisiin opinaloihin. Hän oppi myös sufi-harjoituksia jo nuorella iällä. Vuonna 1091 visiiri Nizam al-Mulkin huomattua hänen kykynsä hänet nimitettiin Bagdadin Nizamiyyan yliopiston johtajaksi.
Islamilaisen yhteisön älyllisenä johtajana hänen toimiinsa kuului luennoiminen islamilaisesta oikeudesta, harhaoppisuuden torjuminen sekä vastaaminen erilaisiin yhteisön kysymyksiin.
Joidenkin vuosien jälkeen hän jakoi pois omaisuutensa ja jätti Bagdadin aloittaakseen henkisen matkan, joka kesti yli vuosikymmenen. Hän matkusti Damaskokseen, Jerusalemiin, Hebroniin, Medinaan, Mekkaan ja takaisin Bagdadiin, jossa hän pysähtyi lyhyeksi aikaa. Tämän jälkeen hän vietti useita vuosia erakkoelämää. Hän päätti eristyneisyytensä lyhyeen luentosarjaan Nizamiyyassa Nešapurissa vuonna 1106. Myöhemmin hän palasi Tusiin, jossa vietti elämänsä viimeiset vuodet.
Al-Ghazali kirjoitti ainakin 70 kirjaa tieteestä, filosofiasta ja sufilaisuudesta.
1000-luvulla Al-Ghazali julkaisi teoksen Filosofien epäjohdonmukaisuus (arabiaksi تهافت الفلاسفة, Tahāfut al-Falāsifaʰ), joka sai aikaan suuren muutoksen islamilaisessa tietoteorian käsittelyssä.[4] Yhteenotto skeptismin kanssa johti hänet teologisen okkasionalismin kannattajaksi. Hän uskoi, että kausaaliset vuorovaikutukset eivät johtuneet mekaanisista syistä, vaan olivat ennemminkin Jumalan tahdon välittömiä ilmentymiä.
Teos merkitsi käännekohtaa islamilaisessa filosofiassa. Ilmapiiri muuttui torjuvaksi Aristoteleen ja Platonin teoksia kohtaan. Teos on suunnattu kritiikiksi falasifa-filosofien koulukuntaa kohtaan. Falasifa toimi 900-luvulta 1200-luvulle ja sen huomattavimpia ajattelijoita olivat Avicenna ja Al-Farabi. Heille oli leimaa antavaa ammentaminen kreikkalaisesta filosofiasta. Ghazali arvosteli aristoteelisia falasifa-oppineita siitä, että nämä korostivat elitistisesti aristoteelista tietoteoriaa ja loogista analyysia, mutta omaksuivat pitkälti kritiikittä aristoteelisen kosmologian, johon kuului muun muassa harhaoppinen väite maailman ikuisuudesta. Ghazalin arvostelu ei perustunut uskonnollisiin oppeihin, vaan hän kumoaa Aristoteleelta peräisin olevat todistukset maailman ikuisuudesta loogisen analyysin keinoin. Seuraavalla vuosisadalla Averroës kirjoitti pitkän vastateoksen Al-Ghazalin teokselle ja nimesi sen Epäjohdonmukaisuuden epäjohdonmukaisuus. Kuitenkaan teos ei saanut tarkoitettua muutosta aikaan.
Hallitsijoille kirjoitettu ohjekirja seurasi persialaisen kulttuurin perinteitä. Kirjan ensimmäinen osa on teologinen ja käsittelee islamilaiselta hallitsijalta vaadittavia uskonnollisia periaatteita. Kirjan toinen osa on eettinen ja käsittelee suufilaisesta näkökulmasta eri aiheita, kuten viisaiden aforismeja, älykkyyttä ja naisten hyviä ja huonoja ominaisuuksia. Ghazali kuvaa siinä islamilaista sivilisaatiota persialais-islamilaisena synteesinä [5]
Naisia koskeva osa sisältää anekdootteja naisista. Usein ne ovat sävyltään kitkeriä. Ghazali luettelee myös 18 naisia koskevaa asiaa, jotka ovat Jumalan määräämiä rangaistuksia siitä, että Eeva teki syntiä Paratiisissa. Muuan niistä on pakko käyttää huivia.