Helluntaiherätys Venäjällä
Tämän päivän artikkelissa puhumme Helluntaiherätys Venäjällä:stä, aiheesta, josta on tullut yhä tärkeämpi viime vuosina. Helluntaiherätys Venäjällä:stä on tullut kiinnostava kohde monille ihmisille joko sen yhteiskuntavaikutuksen, historiallisen merkityksen tai populaarikulttuurin vaikutuksen vuoksi. Tässä artikkelissa tutkimme erilaisia Helluntaiherätys Venäjällä:een liittyviä näkökohtia sen alkuperästä ja kehityksestä sen nykyiseen ja tulevaan projektioon. Selvitämme sen merkityksen ihmisten elämässä ja miten se on asettanut standardeja eri alueilla. Epäilemättä Helluntaiherätys Venäjällä on aihe, joka herättää suurta kiinnostusta ja josta voimme oppia paljon.
| Osa artikkelisarjaa |
| Helluntaiherätys |
|---|
 |
Venäläinen helluntaiherätys on baptismin ohella toinen Venäjän suurista protestanttisista vähemmistöistä. Helluntailaisilla on Venäjän protestanttisista suunnista suurin rekisteröityjen seurakuntien määrä. Kaksi helluntailaisten merkittävää unionia ovat piispa Eduard Grabovenkon johtama Venäläinen evankelisen uskon kristittyjen helluntaisten kirkko ja piispa Sergei Rjahovskin johtama Venäjän evankelisen uskon kristittyjen yhdistynyt liitto (helluntailaiset).[1]
Historia
-4.jpg)
Helluntaiherätys saavutti Venäjän vuonna 1911, jolloin liike sai Suomen suuriruhtinaskunnassa ensimmäiset käännynnäiset. Jo seuraavana vuonna Pietarissa ilmestynyt lehti varoitti uudesta opista. Venäjällä ensimmäiset helluntaisaarnaajat saivat käännynnäisiä nimenomaan evankelisten kristittyjen ja baptistien joukosta. Ennen ensimmäistä maailmansotaa, tsaarin vallan vuosina, ei helluntailaisuus juurikaan levinnyt Venäjällä. Helluntailaisuus joutui sekä valtiovallan että ortodoksisen kirkon vainoamaksi, ja sen levittäjiä odotti karkotus Siperiaan.[2]
Katso myös
Lähteet
- Lahtinen Aarno, Laitila Teuvo & Suttner Ernst Chr.: Usko, toivo ja vallankumous. (Kristinusko ja kirkot Neuvostoliitossa) Helsinki: Otava, 1990. ISBN 951-1-11578-2
Viitteet
- ↑ Penttilä, Maija: Venäjän protestantit ja Venäjän sota Ukrainaa vastaan Vartija-lehti. 24.2.2023. Viitattu 20.5.2023.
- ↑ Lahtinen, Laitila & Suttner 1990, s. 358