Kirkupöllö

Tässä artikkelissa tutkimme Kirkupöllö:n kiehtovaa maailmaa ja sen monia puolia. Kirkupöllö on aihe, joka on herättänyt monien ihmisten huomion ja kiinnostuksen historian aikana, ja se on ollut tutkimuksen, keskustelun ja pohdinnan kohteena eri tieteenaloilla. Kirkupöllö on ollut ajankohtainen aihe alkuperästään nykypäivään, joka on herättänyt kiinnostusta niin asiantuntijoiden kuin fanienkin keskuudessa. Näillä sivuilla analysoimme sen vaikutusta yhteiskuntaan, sen kehitystä ajan mittaan ja eri näkökulmia Kirkupöllö:n ympärille. Tämän artikkelin tarkoituksena on tarjota kattava ja rikastuttava näkemys Kirkupöllö:stä ja luoda tilaa pohdiskelulle ja oppimiselle kaikille tästä jännittävästä aiheesta kiinnostuneille lukijoille.

Kirkupöllö
Uhanalaisuusluokitus

Hävinnyt [1]

Hävinnyt

Tieteellinen luokittelu
Domeeni: Aitotumaiset Eucarya
Kunta: Eläinkunta Animalia
Pääjakso: Selkäjänteiset Chordata
Alajakso: Selkärankaiset Vertebrata
Luokka: Linnut Aves
Lahko: Pöllölinnut Strigiformes
Heimo: Pöllöt Strigidae
Suku: Sceloglaux
Kaup, 1848
Laji: albifacies
Kaksiosainen nimi

Sceloglaux albifacies
(G.R.Gray, 1844)

Alalajit
  • Sceloglaux albifacies albifacies
  • Sceloglaux albifacies rufifacies
Katso myös

  Kirkupöllö Wikispeciesissä
  Kirkupöllö Commonsissa

Kirkupöllö (Sceloglaux albifacies) on Uudessa-Seelannissa esiintynyt, nyttemmin sukupuuttoon kuollut endeeminen pöllölaji. Laji oli runsaslukuinen vielä eurooppalaisten uudisasukkaiden saapuessa Uuteen-Seelantiin vuonna 1840. Muutamia kirkupöllöjä lähetettiin tuolloin British Museumiin, jossa raportit niistä julkaistiin vuonna 1845.

Vuonna 1880 laji alkoi harvinaistua, ja viimeinen tiedetty kirkupöllö löydettiin kuolleena Uuden-Seelannin Canterburysta vuonna 1914. Myöhemmin lajista on tehty vahvistamattomia näköhavaintoja. Muun muassa Brian Parkinson kuvailee kirjassaan The Wandering Naturalist havaintojaan kirkupöllöstä Pakahissa, lähellä Opotikin kaupunkia 1940-luvulla. Kirkupöllön munien jäännöksiä löydettiin todennäköisesti Canterburyssä vielä vuonna 1960.

Lajin sukupuuttoon kuolemisen aiheuttivat metsästys, maankäytön muutokset ja istutetut saalistajat kuten kissat ja kärpät. Istutetut saalistajat myös kilpailivat kirkupöllön saalislajeista, kuten polynesianrotasta, joka oli pöllön suosikkiravintoa.[1]

Ulkonäkö

Kirkupöllön höyhenet olivat kellanruskeita ja niissä oli tummanruskeita viiruja. Hartioilla oli valkoisia liuskoja ja toisinaan myös niskassa. Yläselän höyhenet olivat reunoiltaan valkoisia. Siivissä ja pyrstössä oli vaaleanruskeita poikkijuovia. Alavatsassa oli kellertäviä ja kellanruskeita höyheniä. Pöllön naamakiehkura oli valkoinen. Väri muuttui harmaammaksi ja ruskeajuovaiseksi pään päällä ja sivuilla. Silmät olivat väriltään tummanoranssit. Kirkupöllön pituus oli 35,5–40 senttimetriä ja paino noin 600 grammaa.

Ääntely

Kirkupöllön ääntä on kuvailtu äänekkääksi, ankeasävytteiseksi kirkaisuksi, joka koostuu useista toistuvista sarjoista. Kirkupöllö saikin juuri ääntelystään nimensä. Sen ääntelyä on kuvailtu myös seuraavasti: ”Erikoislaatuinen, haukkuva ääni... aivan kuten nuoren koiran haukuntaa” ja ”murheellinen, huutava sävel”. Vangitut kirkupöllöt päästivät myös useita viheltäviä, hykerteleviä ja naukuvia ääniä.

Elinympäristö ja ravinto

Kirkupöllön yleisimpiä elinpaikkoja olivat kiviset, alavat ja sateiset alueet. Lajia tavattiin myös Uuden-Seelannin Pohjoissaaren metsistä. Kirkupöllö saalisti pikkulintuja, kuoriaisia, matelijoita ja lepakkoja. Myöhemmin se käytti ravinnokseen myös maahan tulleita rottia ja hiiriä. Kirkupöllöt olivat ilmeisesti maastasyöjiä, pyydystäen saaliinsa jaloillaan. Tiedot niiden ruokavaliosta ja ruokavalion muutoksista ajan kuluessa on saatu selville muun muassa oksennuspalloista.

Lisääntyminen

Kirkupöllöjen lisääntyminen alkoi joko syys- tai lokakuussa. Pesät koostuivat kuivasta ruohosta ja ne sijaitsivat paljaalla maalla, kivisillä paikoilla, halkeamilla tai kivenjärkäleiden alla. Pesässä oli kaksi valkoista munaa, kooltaan noin 44–51 × 38–44 millimetriä. Haudonta kesti 25 vuorokautta, koiraan ruokkiessa naarasta pesässä.

Levinneisyys

Uuden-Seelannin Pohjoissaarelta on löydetty suuria määriä oletettuja kirkupöllöjen luita. Jotkut tahot ovat kuitenkin kyseenalaistaneet pöllöjen olemassalon saarella, sillä niiden historiasta siellä on olemassa vain epätarkkoja tietoja. Varmuudella kirkupöllöt ovat esiintyneet Eteläsaarella, jossa ne asuttivat matalia ja sateisia alueita, kuten Nelsonia, Canterburyä ja Otagoa. Niitä myös löydettiin Eteläsaaren keskiosien vuorilta, ja mahdollisesti Fiordlandista. Kirkupöllöt koottiin Stewart Islandilta vuonna 1880.

Alalajit

Lähteet

  • Worthy, Trevor H., & Holdaway, Richard N. (2002) The Lost World of the Moa, Indiana University Press: Bloomington, ISBN 0-253-34034-9

Viitteet

  1. ↑ a b BirdLife International: Sceloglaux albifacies IUCN Red List of Threatened Species. Version 2013.2. 2012. International Union for Conservation of Nature, IUCN, Iucnredlist.org. Viitattu 15.5.2014. (englanniksi)

Aiheesta muualla