Luuranko
Nykymaailmassa Luuranko:stä on tullut erittäin tärkeä ja kiinnostava aihe laajalle ihmisjoukolle. Olipa kyseessä uusi teknologinen edistysaskel, tieteellinen löytö tai historiallinen tapahtuma, Luuranko on kiinnittänyt monien huomion ja synnyttänyt kiivasta keskustelua eri aloilla. Alan asiantuntijoista tavallisiin aiheesta kiinnostuneisiin ihmisiin Luuranko-keskustelu on tullut viime aikoina yhä tärkeämmäksi. Tässä artikkelissa tutkimme yksityiskohtaisesti Luuranko:n eri puolia ja sen vaikutuksia tämän päivän yhteiskuntaan.
Luuranko on selkärankaisten luinen sisäinen tukiranka.[1] Siihen kuuluvat vähintään kallo ja selkäranka sekä lähes aina kylkiluut. Raajallisilla selkärankaisilla luurankoon kuuluu lisäksi lantioluu, raajojen luut ja paljon muitakin luita. Yleensä luuranko koostuu luista, mutta joillakin kaloilla kuitenkin pääosin pehmeästä rustosta.
Luiden kiinnittyminen
Luut kiinnittyvät toisiinsa yleensä nivelen avulla. Niveliä on monia erilaisia; nivelen tyyppi määrää luiden liikkumisradat. Myös sidekudokset vaikuttavat luiden liikkuvuuteen ja sitovat luita toisiinsa. Nivelsiteet ovat niin vahvoja, että kovassa vedossa tai rasituksessa ne saattavat repäistä osan luusta irti sen sijaan että itse katkeaisivat. Jotkin luut ovat täysin luutuneita toisiinsa. Tästä hyvä esimerkki ovat kallon monet luut, jotka eivät liiku toisiinsa nähden lainkaan. Nivelissä ja muissa joustoa vaativissa kohdissa (esimerkiksi ihmisellä nenä ja korvalehti) on usein luun sijasta pehmeämpää ja joustavampaa rustoa.
Ihmisen luusto
- Pääartikkeli: Ihmisen luuranko
Ihmisen luusto poikkeaa lähimpien yhä elävien sukulaislajien luustosta muun muassa siinä, että se mahdollistaa pystyasennon. Pystyasennon vuoksi ihmisen luusto on jäykempi ja suorempi. Selkäranka on suorempi, ja tavallisesti seisovan ihmisen jalat osoittavat lantiosta alaspäin melko lailla selkärangan suuntaisesti, eivätkä käänny polvista. Pystyasennon vuoksi ihmisen jalat ovat suhteessa pitemmät ja kädet suhteessa lyhemmät kuin muilla nykyisin elävillä kädellisillä. Toinen tärkeä ero sukulaislajeihin on huomattavan suuri aivokoppa, joka mahdollistaa suuremmat aivot. Lisäksi ihmisen elävillä lähisukulaisilla kylkiluiden koossa pitämä ruumiinontelo on hartioiden kohdalta kapeampi ja levenee kohti vatsan seutua, kun taas ihmisen rintakehä on leveämpi. Tämä on sopeutumaa ihmisen muita kädellisiä paremmasta kyvystä metsästää; liharuoka sulaa helpommin eikä edellytä niin isoa suolistoa.
Sikiön luusto lähtee kehittymään joko suoraan sidekudoksesta tai rustoisesta mallista luutumalla. Luutuminen kestää pitkään, ja vastasyntyneen tulevasta luustosta osa onkin edelleen rustoista. Tämä on itse asiassa erittäin hyödyllistä muun muassa mahdollistaen normaalin synnytyksen, sillä lapsen osittain rustoinen pääkallo joustaa. Syntymisen jälkeen viimeisetkin rustot pääkallosta alkavat luutua, ja aikuisella pääkallo on kiinteä ja joustamaton. Jos pääkallon luut eivät luudu normaalisti syntymän jälkeen, voi seurauksena olla esimerkiksi pää- tai suulaen halkio.
Lähteet
 |
Tähän artikkeliin tai sen osaan on merkitty lähteitä, mutta niihin ei viitata. Älä poista mallinetta ennen kuin viitteet on lisätty. Voit auttaa Wikipediaa lisäämällä artikkelille asianmukaisia viitteitä. Lähteettömät tiedot voidaan kyseenalaistaa tai poistaa. |
- (toim.) Välimäki Matti, Sane Timo ja Dunkel Leo: Endokrinologia. Duodecim, 2000. ISBN 951-656-044-X
Viitteet
- ↑ Tirri, Rauno, Juhani Lehtonen, Risto Lemmetyinen, Seppo Pihakaski & Pertter Portin: Biologian sanakirja, s. 414, 729. (Uudistetun laitoksen 2. painos) Helsinki: Otava, 2003. ISBN 951-1-17618-8
Aiheesta muualla
Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta luuranko Wikimedia Commonsissa
