Martin Wegelius

Martin Wegelius:n teema on herättänyt monien ihmisten kiinnostuksen vuosien varrella. Lähestymistapojen moninaisuuden ja elämän eri osa-alueiden vaikutuksensa ansiosta Martin Wegelius on osoittautunut keskustelun ja pohdinnan aiheeksi eri aloilla. Martin Wegelius on jättänyt lähtemättömän jäljen kollektiiviseen mielikuvitukseen sen vaikutuksesta populaarikulttuuriin ja sen merkitykseen nyky-yhteiskunnassa. Tässä artikkelissa tutkimme Martin Wegelius:n eri puolia ja sen merkitystä nykymaailmassa. Tarjoamme kattavan näkemyksen sen olemassaolon ja seurausten ymmärtämiseksi paremmin.

Martin Wegelius
Martin Wegelius 1900-luvun alussa.
Martin Wegelius 1900-luvun alussa.
Henkilötiedot
Syntynyt10. marraskuuta 1846
Helsinki
Kuollut22. maaliskuuta 1906 (59 vuotta)
Helsinki
Ammatti säveltäjä, pedagogi
Muusikko
Tyylilajit länsimainen taidemusiikkiView and modify data on Wikidata
Soittimet pianoView and modify data on Wikidata
Nimikirjoitus
Nimikirjoitus

Martin Wegelius (10. marraskuuta 1846 Helsinki – 22. maaliskuuta 1906 Helsinki) oli suomalainen säveltäjä, jota voidaan hyvällä syyllä pitää Suomen musiikkikasvatuksen isänä.[1]

Henkilöhistoria

Wegelius syntyi pietistihenkiseen helsinkiläiseen virkamieskotiin, hänen isänsä oli yliopiston kamreeri Adolf Wilhelm Wegelius ja äitinsä Sofia Charlotta Fredrika Wendell. Adolf Wegeliuksen puoliso vuodesta 1837 oli Hanna Bergroth (k. 1906). Martin Wegelius tuli ylioppilaaksi 1864 ja valmistui filosofian maisteriksi 1869.[2] Hänen ensimmäinen pianonsoiton opettajansa oli Gabriel Linsén, myöhempiä ruotsalainen Philip Jacobsson ja saksalainen Emil Zech.[1] Valmistuttuaan filosofian maisteriksi hän opiskeli valtion myöntämän stipendin turvin musiikkia Leipzigin konservatoriossa, Wienissä ja Münchenissä.

Helsingin Musiikkiopiston perustajana vuonna 1882, Jean Sibeliuksen opettajana ja Akadeemisen laulukunnan pitkäaikaisenaä johtajana Wegelius oli eittämättä merkittävä musiikkihenkilö. Wegeliuksen oppilaina olivat myös mm. Armas Järnefelt, Toivo Kuula, Erkki Melartin ja Selim Palmgren. Helsingin Musiikkiopistoon, joka on vuodesta 1939 tunnettu nimellä Sibelius-Akatemia, Wegelius pyrki saamaan mahdollisimman monipuolisesti kansainvälisiä vaikutteita ja muokkasi niistä omaperäisen kokonaisuuden. Hän kutsui opiston opettajiksi tunnettuja nuoria ulkomaisiakin kykyjä, mm. italialais-saksalaisen Ferruccio Busonin. Opetustyönsä ohessa Wegelius toimi musiikkikriitikkona Helsingfors Dagbladissa, konserttipianistina ja Suomalaisen Oopperan kapellimestarina.

Wegelius julkaisi useita pitkään käytössä olleita oppikirjoja sekä omaa opistoaan että kansa- ja oppikoulujen musiikinopetusta varten. Niitä olivat muun muassa. yleisen musiikkiopin oppikirja Lärobok i allmän musiklära och analys I−II (1888–1889), säveltapailun oppikirja Lärobok och läsebok i tonträffning (1893), sointuopin oppikirja Kurs i homofon sats (1897) sekä musiikinhistorian oppikirja Den västerländska musikens historia (1893). Kaikki edellä mainitut kirjat ilmestyivät myös suomeksi. Wegelius sai valtion taiteilijaeläkkeen vuonna 1902 ja hänet kutsuttiin Ruotsin kuninkaallisen musiikkiakatemian jäseneksi vuonna 1904. Wegelius valmisteli laajaa tutkielmaa suuresti ihailemastaan Richard Wagnerista mutta ei ehtinyt saada sitä valmiiksi ennen kuolemaansa.

Taiteellinen tuotanto

Wegeliuksen ainoa laaja kamarimusiikkiteoksensa on viulusonaatti vuodelta 1876. Hänen tunnetuimpana teoksenaan pidetään yksinlaulua Karin Månsdotters vaggvisa Topeliuksen tekstiin. Wegeliuksen sävellyksiä ovat muun muassa seuraavat:[2]

  • Orkesteriteoksia: Scherzo 1871, Daniel Hjort -alkusoitto 1872, Divertissement à la hongroise av Franz Schubert op. 54 1880, fantasia pianolle ja orkesterille 1872, variaatioita jousikvartetille, scherzo jousikvartetille 1874, viulusonaatti 1879–1880
  • Näyttämömusiikkia sekä laulu- ja soitinteoksia: Oceanidernas sång 1868, Två terzetter ur et divertissement av E. F., Näcken, dramatis tollruna i en akt 1888, Hymn till kärleken, juhlakantaatti 1867, Ballad ur Lycksalighetens ö 1872, Mignon 1875, Julnatten 1879, Den 6 maj 1879, noin 20 yksinlaulua, 18 kansanlaulusovitusta kuorolle, 6 pianokappaletta.

Katso myös

Lähteet

  1. ↑ a b Haapanen, Toivo: Suomen säveltaide, s. 80–84. Helsinki: Otava, 1940.
  2. ↑ a b Karvonen, Arvi: ”Martin Wegelius”, Suomen säveltäjiä, s. 169–183. (Toimittanut Sulho Ranta) Porvoo: WSOY, 1945.

Kirjallisuutta

Aiheesta muualla