Mongolien hyökkäykset Kiovan Rusiin

Mongolien hyökkäykset Kiovan Rusiin-päivänä olemme erittäin tärkeän aiheen edessä, joka ansaitsee käsitellä ja keskustella yksityiskohtaisesti. Vaikutus, joka Mongolien hyökkäykset Kiovan Rusiin:llä on ollut elämäämme, on kiistaton, ja sen merkitys on kiistaton. Kautta historian Mongolien hyökkäykset Kiovan Rusiin on ollut lukuisten tutkimusten, keskustelujen ja pohdiskelujen kohteena, mikä osoittaa sen merkityksen eri alueilla ja yhteyksissä. Tässä artikkelissa perehdymme Mongolien hyökkäykset Kiovan Rusiin:n maailmaan, tutkimme sen monia puolia ja analysoimme sen vaikutusta nykyiseen yhteiskuntaamme. Täydellisen ja objektiivisen näkemyksen tarjoamiseksi tarkastelemme erilaisia ​​näkökulmia ja argumentteja rikastaaksemme ymmärrystämme Mongolien hyökkäykset Kiovan Rusiin:stä ja sen vaikutuksista.

Mongolien hyökkäykset Venäjälle
Osa mongolien valloitusretkiä
Päivämäärä:

1223–1240

Paikka:

Itä-Eurooppa. Nykyinen Venäjän, Ukrainan ja Valko-Venäjän alue.

Lopputulos:

Mongolit valloittivat suuren osan Itä-Euroopasta

Osapuolet

Kiovan Rus

Mongolivaltakunta

Tappiot

5 % väestöstä

Mongolien hyökkäykset
Keski-Aasia – Georgia ja Armenia – Volgan Bulgaria – Venäjä – Eurooppa – Bagdad – Ain Jalut – Korea – Intia – Japani – Vietnam

Mongolien hyökkäykset Kiovan Rusiin olivat osa Mongolivaltakunnan laajentumista, jotka suuntautuivat nykyisen Etelä-Venäjän arovyöhykettä myöten kohti Itä-Eurooppaa ja päättyivät Kiovan Rusin kukistumiseen.

Valloitussodan valmistelu ja ensimmäinen vaihe

Alueen ruhtinaskuntien valloitus tapahtui kahdessa vaiheessa. Ensimmäinen hyökkäys oli Tšingis-kaanin tataarien voimin vuonna 1223 toteuttama[1] Kaltšikjoen taistelu ja toinen suurkaani Ögödein hallintokaudella vuosina 1229-1241, jolloin mongolit ryhtyivät hyvin valmisteltuun hyökkäykseen Kiovan Rusia vastaan. Sotatoimet alkoivat Jotši-kaanin pojan Batu-kaanin ja hänen taitavan sotapäällikkönsä Subutain johdolla, mikä johti arojen valloitukseen.

Vuonna 1237 Batu-kaani lähetti matkaan lähettiläitä kaikkiin alueen kaupunkeihin ja ilmoitti säästävänsä ne, mikäli ne avaavat porttinsa mongoleille, luovuttavat 10 prosenttia omaisuudestaan veroina ja 10 prosenttia väestöstään orjina.[2] Ruhtinaat raivostuivat vaatimuksista, ja monessa kaupungissa mongolilähettiläät surmattiin.[2] Mongolit päättivät hyökätä ensin vaikeampina pidettyihin, metsien keskellä oleviin kaupunkeihin, jonka jälkeen arokaupungit jäisivät ilman apua ja olisivat helppo kohde.[2] He hyökkäsivät sydäntalvella, jolloin jäätyneet joet toimivat kulkureitteinä.[2]

Ensimmäisenä mongolit hyökkäsivät Rjazaniin joulukuussa 1237 ja tuhosivat sen täydellisesti.[2] Poltettuaan Kolomnan ja Moskovan he alkoivat piirittää Vladimiria helmikuussa 1238. Kolmen päivän päästä Vladimir-Suzdalin pääkaupunki vallattiin ja poltettiin maan tasalle. Suuriruhtinas Juri II pakeni ja varusti uuden armeijan, jonka mongolit tuhosivat täysin 4. maaliskuuta 1238.lähde?

Toinen vaihe ja ruhtinaskuntien alistuminen

Tämän jälkeen Batu-kaani jakoi joukkonsa pienempiin osastoihin, jotka ryöstivät ja hävittivät 14 kaupunkia, kuten Tverin ja Rostovin. Vaikein valloitettava oli Kozelskin pikkukaupunki, jonka asukkaat vastustivat mongoleita seitsemän viikkoa. Novgorod vältti valloituksen onnekkaasti tulvan ansiosta, mutta myöhemmin Aleksanteri Nevski antautui vapaaehtoisesti, jolloin kaupunki säästyi tuholta. Ainoat hävitykseltä säästyneet merkittävät kaupungit pohjoisessa olivat Novgorod ja Pihkova, jotka suostuivat maksamaan lunnaita.lähde?

Kesällä 1238 Batu-kaani hävitti Krimiä ja palautti järjestyksen Mordvaan. Talvella 1239 mongolijoukot ryöstivät Tšernihivin. Valloittajat saapuivat Dneprjoelle ja joulukuussa 1240 Kiovaan. Vuosien piirityksen jälkeen he tuhosivat kostona kaupungin asukkaineen kokonaan sen vastustettua valloittajia.lähde?

Mongolivalloituksen jälkeen ruhtinaskunnat olivat enemmänkin Kultaisen ordan vasallivaltioita kuin sen kiinteitä osia.lähde? Malline:Staatti

Hyökkäysten jatkuminen Eurooppaan

Mongolien hyökkäys jatkui edelleen aroa pitkin kohti Länsi-Eurooppaa ja saavutti Liettuan, Puolan ja Unkarin. Ratkaisevat taistelut käytiin Muhissa ja Liegnitzissä huhtikuussa 1241. Mongolien tiedustelu ulottui 100 km päähän Venetsiasta Adrianmerelle ja Espanjaan, mutta laajemmat sotatoimet eivät enää toteutuneet Euroopassa. Mongoliarmeija oli jo 100 km päässä Wienistä kun Ögödei kuoli joulukuussa 1241, jolloin sotatoimet pysähtyivät vuoden suruajaksi.[3]

Toinen teoria on se, että Batu-kaani halusi osallistua suurkaanin vaaliin ja palasi Mongoliaan. Muita syitä ovat voineet olla vuoristoiseksi muuttuva maasto ja runsaiden sateiden pehmittämä aro, joka teki hevosten rehunsaannista ja liikkumisesta vaikeaa.[4] Voi olla myös mahdollista, että mongolit katsoivat Unkarin kuninkaan Béla IV:nn saaneen tarpeeksi suuren rangaistuksen vastarinnastaan.[5]

1250-luvulla Batu-kaani perusti valtion nimeltä Kultainen orda (Kultainen leiri). Pääkaupunki perustettiin Saraihin nykyisen Volgogradin itäpuolelle.[3]

Mongolien valloitus jätti monenlaisia lyhyt- ja pitkäaikaisia vaikutuksia alueen myöhempään kehitykseen. He verottivat väestöä kymmenyksillä. Jos ei ollut varaa maksaa kymmenyksiä, vietiin omaisuutta ja työmiehiä orjiksi ja sotimaan. Pidemmällä aikavälillä mongolit vaikuttivat politiikkaan, jolloin kilpailtiin kaanin myöntämistä suuriruhtinaan titteleistä. Lopulta Moskovassa onnistuttiin saamaan suuriruhtinaan titteli haltuun ja johtava asema ruhtinaiden joukossa.[3]

Lähteet

Viitteet

  1. ↑ Heikki Kirkinen: ”Mongolivalta Venäjällä”, Venäjän historia, s. 59–63. Otava, 2006. ISBN 951-1-15799-X
  2. ↑ a b c d e , 18. Mongolit Venäjällä
  3. ↑ a b c ”Venäjän valloitus”, ”Maailman laajin valtakunta”, Historiallinen Atlas kattava maailmanhistoria, s. 146–149. Gordon Cheers, 2013. ISBN 978-3-8480-0505-5
  4. ↑ Miksi mongolit vetäytyivät Keski-Euroopasta 1242? tekijä = Ilpo Pajunen Yle Uutiset. 31.5.2016. Viitattu 8.7.2023.
  5. ↑ Pow, Stephen: "Deep ditches and well-built walls: a reappraisal of the Mongol withdrawal from Europe in 1242". Libraries and Cultural Resources. University of Calgary, 2012. doi:10.11575/PRISM/25533. Arkistoitu 10.1.2021.

Aiheesta muualla