N-amyyliasetaatti

Tässä artikkelissa perehdymme N-amyyliasetaatti:n kiehtovaan maailmaan tutkimalla sen monia puolia ja sen vaikutuksia jokapäiväisen elämän eri osa-alueisiin. Näillä linjoilla analysoimme sekä sen alkuperää että sen kehitystä ajan myötä ja tarkastelemme yksityiskohtaisesti sen vaikutusta nykyiseen yhteiskuntaan. Lisäksi käsittelemme erilaisia ​​näkökulmia ja asiantuntijoiden mielipiteitä aiheesta N-amyyliasetaatti, tavoitteenamme tarjota kattava ja täydellinen näkemys tästä jännittävästä aiheesta. Lähestymme N-amyyliasetaatti:tä eri näkökulmista sen merkityksestä tieteessä, kulttuurissa ja tekniikassa ja sen vaikutuksiin jokapäiväiseen elämäämme. Tarkoituksena on rikastaa lukijamme tietoa ja ymmärrystä tästä erittäin tärkeästä aiheesta.

n-Amyyliasetaatti
Tunnisteet
IUPAC-nimi pentyyliasetaatti
CAS-numero 628-63-7
PubChem CID 12348
SMILES CCCCCOC(=O)C
Ominaisuudet
Molekyylikaava C7H14O2
Moolimassa 130,2 g/mol
Sulamispiste –71 °C
Kiehumispiste 149 °C
Tiheys 0,88 g/cm3
Liukoisuus veteen Veteen 10 g/l (20 °C)

N-amyyliasetaatin kemiallinen kaava on C7H14O2 ja rakennekaava CH3COO(CH2)4CH3. n-amyyliasetaatista käytetään myös nimityksiä pentyyliasetaatti, etikkahappoamyyliesteri tai etikkahapon pentyyliesteri.

N-amyyliasetaatti on normaaliolosuhteissa olomuodoltaan väritön neste, jolla on tunnusomainen haju. Sen moolimassa on 130,2 g/mol, sulamispiste −71 °C, kiehumispiste 149 °C, tiheys 0,88 g/cm3, liukenee huonosti veteen, leimahduspiste 25 °C c.c., itsesyttymislämpötila 360 °C ja CAS-numero 628-63-7.

Yhdistettä esiintyy kukkien tuoksuissa ja semiokemikaalina eliöiden viestinnässä.

N-amyyliasetaatti syövyttää monia muoveja.

Valmistus ja käyttö

n-Amyyliasetaattia valmistetaan etikkahapon ja pentanolin välisellä esteröintireaktiolla. Yhdistettä käytetään hajusteissa sekä liuottimena lakoissa, valokuvien kehityksessä ja uuttoliuottimena penisilliinien tuotannossa.[1][2]

Katso myös

Lähteet

  1. ↑ Alén, Raimo: Kokoelma orgaanisia yhdisteitä: Ominaisuudet ja käyttökohteet, s. 345. Helsinki: Consalen Consulting, 2009. ISBN 978-952-92-5627-3
  2. ↑ Raj Sakamuri: Esters, Organic, Kirk-Othmer Encyclopedia of Chemical Technology, John Wiley & Sons, New York, 2003. Viitattu 25.04.2013

Aiheesta muualla