Toriumdioksidi

Tässä artikkelissa tutkimme perusteellisesti Toriumdioksidi:n aihetta ja sen vaikutusta moderniin yhteiskuntaan. Kautta historian Toriumdioksidi on ollut perustavanlaatuinen rooli ihmisten elämässä, ja se on vaikuttanut kaikkeen heidän päivittäisistä päätöksistään heidän näkemykseensä maailmasta. Yksityiskohtaisen analyysin avulla tutkimme Toriumdioksidi:n alkuperää, sen kehitystä ajan myötä ja sen merkitystä nykyisessä kontekstissa. Samoin tarkastelemme Toriumdioksidi:n erilaisia ​​lähestymistapoja ja näkökulmia ymmärtääksemme paremmin sen merkitystä nyky-yhteiskunnassa. Tämä artikkeli pyrkii tarjoamaan täydellisen ja päivitetyn näkemyksen Toriumdioksidi:stä, tavoitteenaan myötävaikuttaa keskusteluun ja pohdiskeluun tästä tänään erittäin tärkeästä aiheesta.

Toriumdioksidi
Tunnisteet
CAS-numero 1314-20-1
PubChem CID 14808
Ominaisuudet
Molekyylikaava ThO2
Moolimassa 264,04 g/mol
Ulkomuoto Valkoista tai keltaista kiteistä ainetta[1]
Sulamispiste 3 390 °C (3 663 K)[2][3]
Kiehumispiste 4 400 °C (4 673 K)[3][4]
Tiheys 10,0 g/cm3[3][4]
9,86 g/cm3[1]
Liukoisuus veteen Ei liukene[1]

Toriumdioksidi (ThO2) on torium- ja oksidi-ionien muodostama epäorgaaninen ioniyhdiste. Yhdistettä esiintyy luonnossa monatsiittimineraalissa.

Ominaisuudet

Toriumdioksidin kiderakenne on alkeiskopiltaan kuutiollinen ja muistuttaa fluoriittimineraalin rakennetta. Se voi esiintyä myös kolloidisina muotoina, joiden rakenne voidaan esittää kaavalla ThO2·nH2O. Aineen sulamispiste on 3 390 °C, joka on korkein millään oksideista. Oksidin tiheys on hyvin lähellä metallisen toriumin tiheyttä, mikä johtuu toriumdioksidin välisijayhdisteluonteesta. Toriumin tavoin myös toriumdioksidi on radioaktiivinen aine.[2][5]

Valmistus

Toriumdioksidia voidaan erottaa monatsiitista, mutta sitä valmistetaan myös toriumnitraatista, -hydroksidista, -peroksidista, -karbonaatista ja -oksalaatista. Toriumnitraatista saadaan toriumdioksidia käsittelemällä se ensin oksaalihapolla, jolloin muodostuu toriumoksalaattia. Toriumoksalaatti hajoaa 600 °C lämpötilassa toriumdioksidiksi, hiilidioksidiksi ja vedeksi.[1][2][5]

Käyttö

Toriumdioksidista valmistettu hehkusukka.

Toriumdioksidia käytetään hehkusukissa, optisessa lasissa ja katalyyttinä hiilivetyjen krakkauksessa alumiinioksidikantajalla. Metallista toriumia voidaan valmistaa pelkistämällä oksidia kalsiummetallin avulla ja toriumdioksidista valmistetaan myös muita toriumyhdisteitä.[1][2][5]

Toriumdioksidi tuli lääketieteelliseen käyttöön vuonna 1928 kolloidina nimeltä Thorotrast. Sitä käytetään erityisesti 1930–1940-luvulla röntgenkuvauksen apuna varjoaineena. Toriumdioksidi on heikosti radioaktiivista ja sen biologinen puoliintumisaika ihmisen elimistössä on yli 400 vuotta. Thororastin havaittiin aiheuttavan maksasyöpää ja leukemiaa, minkä vuoksi sen käyttö röntgenkuvauksissa lopetettiin.[6][7]

Lähteet

  1. ↑ a b c d e E. M. Karamäki: Epäorgaaniset kemikaalit, s. 510. Kustannusliike Tietoteos, 1983. ISBN 951-9035-61-3
  2. ↑ a b c d David L. Clark, Mary P. Neu, Wolfgang Runde & D. Webster Keogh : "Thorium and Thorium Compounds", teoksessa Kirk-Othmer Encyclopedia of Chemical Technology, John Wiley & Sons, New York, 2001.
  3. ↑ a b c Yaws, Carl L.: The Yaws Handbook of Physical Properties for Hydrocarbons and Chemicals, s. 802. Gulf Professional Publishing, 2015. ISBN 0128011467 Kirja Googlen teoshaussa Viitattu 6.4.2018. (englanniksi)
  4. ↑ a b Haynes, William M. (toim.): CRC Handbook of Chemistry and Physics, s. 4–90. (97. painos) CRC Press, 2016. ISBN 9781439814628 Kirja Googlen teoshaussa Viitattu 5.4.2018. (englanniksi)
  5. ↑ a b c Wolfgang Stoll: "Thorium and Thorium Compounds", teoksessa Ullmann's Encyclopedia of Industrial Chemistry, John Wiley & Sons, New York, 2002.
  6. ↑ Anssi Auvinen: ”7”, Säteilyepidemiologia, s. 105. (Kirjassa Säteilyn terveysvaikutukset) Stuk, 2002. ISBN 951-712-499-6 Kirjan verkkoversio Viitattu 22.1.2011.
  7. ↑ Mauno Härkönen, Rolf Tarvala, Olli Savolainen, Johan Wennström & Eeva-Liisa Lakomaa: Thorotrast ja maksasyöpä. Duodecim, 1981, 97. vsk, s. 960–962. Artikkelin verkkoversio. (PDF) Viitattu 22.1.2011.

Aiheesta muualla