Trikotekeenit

Nykyään Trikotekeenit:stä on tullut yksi kuumimmista ja oleellisimmista aiheista nyky-yhteiskunnassa. Tekniikan kehittymisen ja sosiaalisen dynamiikan muutosten myötä Trikotekeenit on saavuttanut ennennäkemättömän merkityksen. Puhummepa sitten henkilön elämästä, historiallisesta tapahtumasta, filosofisesta käsitteestä tai mistä tahansa muusta aiheesta, Trikotekeenit on kiinnittänyt miljoonien ihmisten huomion ympäri maailmaa. Tässä artikkelissa tutkimme Trikotekeenit:tä perusteellisesti ja analysoimme sen vaikutusta modernin elämän eri osa-alueisiin.

Trikotekeenien kemiallinen rakenne

Trikotekeenit muodostavat laajan yhdisteryhmän, joka kuuluu seskviteterpeeneihin. Trikotekeenejä tuottavat tietyt homelajit, jotka kuuluvat seuraaviin homesienisukuihin: ennen muuta Fusarium, mutta myös Myrotecium, Cephalosporium, Vertimonosporium sekä Stachybotrys.

Sienet, jotka tuottavat trikotekeeneja, ovat kasvipatogeeneja, ja tuhoavat erilaisia viljelykasveja. Koska toksiinintuottajat pilaavat elintarvikkeita, ne tunnetaan ympäri maailman ihmisten ja eläinten myrkyttäjinä. Niitä pidetään myös potentiaalisina biologisina aseina.

Trikotekeenien kemialliset ominaisuudet

Trikotekeenit ovat tyypillisesti hyvin stabiileja, alhaisen molekyylimassan omaavia yhdisteitä, jotka liukenevat suhteellisen huonosti veteen. Asetoniin, etyyliasetaattiin, kloroformiin, dimetyylisulfoksidiin, etanoliin, metanoliin ja propyleeniglykoliin ne liukenevat sen sijaan hyvin. Puhtailla trikotekeeneillä on yleensä alhainen höyrynpaine. Kun trikotekeenejä liuotetaan homekasvustoista orgaanisilla liuottimilla, muodostuu kellanruskeaa nestettä. Kun liuottimen annetaan haihtua, muodostuu keltaista, kidemäistä tuotetta. Puhtaat trikotekeenit kestävät korkeita lämpötiloja, ilmaa ja valoa, mutta 3–5 % pitoinen natriumhypokloriitti inaktivoi toksiinit. Natriumhypokloriitin tehoa voi lisätä pienellä määrällä alkalia.

Trikotekeenien toksikologiaa

Trikotekeenit kuuluvat mykotoksiineihin, ja ne ovat myrkyllisiä nisäkkäille, linnuille, kaloille ja kasveille. Kotieläimille sattuneita myrkytyksiä tunnetaan lukuisia, ja muutamissa tapauksissa on sattunut ihmisten myrkytyksiä.[1] Eräs tunnetuimmista myrkytysepisodeista tapahtui Orenburgissa Neuvostoliitossa vuonna 1944, kun sodan aikana vilja jäi pellolle ja homehtui. Kuolleisuus oli viljan syönnistä sairastuneilla jopa 60 %, ja oireina oli oksentelua, ripulia, ihotulehduksia ja verenvuotoja.[1]

Akuutti myrkyllisyys vaihtelee yhdisteestä ja myrkytyksen saaneesta koe-eläimestä riippuen. Trikotekeenit estävät proteiinisynteesiä ja kiinnittyvät ribosomeihin. Ne aiheuttavat muun muassa ripulia, oksentelua, painonlaskua, hermostohäiriöitä, sydän- ja verisuonihäiriöitä, immuunijärjestelmän lamaantumista,verisolujen katoa, iho-oireita sekä hedelmällisyyden alenemista. Tappava annos on eri lajeilla 0,5–70 mg/kg.[1][2]

Trikotekeenejä

Deoksinivalenoli; skirpenolit; HT-2; neosolanioli; nivalenoli; roridiinit; satratoksiinit; trikodermiini; T-2; verrukariinit

Lähteet

Robert W. Wannemacher JR., Stanley L. Wiener, M.D.; Medical Aspects of Chemical and Biological Warfare:Trichothecene Mycotoxins (Arkistoitu – Internet Archive)(englanniksi)

Viitteet

  1. ↑ a b c Kotsonis FN, Burdock GA, Food toxicology, s. 1339, kirjassa Klaassen CD, (toim). Casarett & Doull's Toxicology, McGraw-Hill, New York 2013.ISBN 978-0-07-176923-5.
  2. ↑ Elonen E. Sienimyrkytykset, ss. 1145–1152 kirjassa Koulu M, Mervaala E, Tuomisto J. Farmakologia ja toksikologia, 8. p. Kustannus Oy Medicina, Kuopio 2012. ISBN 978-951-97316-4-3 Luettavissa myös verkossa http://www.medicina.fi.

Aiheesta muualla