Tupaijat
Tässä artikkelissa tutkimme Tupaijat:tä eri näkökulmista ja analysoimme sen vaikutusta eri yhteyksissä ja sen merkitystä nykyään. Tupaijat on aihe, joka on herättänyt kiinnostusta asiantuntijoiden ja suuren yleisön keskuudessa ja herättänyt keskustelua ja kysymyksiä sen vaikutuksista. Näillä sivuilla tutkimme erilaisia näkökulmia ja mielipiteitä avataksemme tilaa pohdiskelulle ja oppimiselle Tupaijat:n ympärillä. Tämän artikkelin alkuperästä sen kehitykseen nyky-yhteiskunnassa pyritään tarjoamaan panoraamanäkemys, joka kutsuu pohtimaan ja kriittiseen analyysiin.
| Tupaijat[1][2] | |
|---|---|
 Intiantupaija (Anathana ellioti) |
|
| Tieteellinen luokittelu | |
| Domeeni: | Aitotumaiset Eucarya |
| Kunta: | Eläinkunta Animalia |
| Pääjakso: | Selkäjänteiset Chordata |
| Alajakso: | Selkärankaiset Vertebrata |
| Luokka: | Nisäkkäät Mammalia |
| Alaluokka: | Theria |
| Osaluokka: | Istukkanisäkkäät Eutheria |
| Lahko: |
Tupaijat Scandentia Wagner, 1855 |
| Synonyymit | |
|
|
| Heimot [3] | |
|
|
| Katso myös | |
Tupaijat (Scandentia) ovat pieniä Kaakkois-Aasiassa eläviä nisäkkäitä. Ne muodostavat oman lahkonsa eivätkä ole sukua päästäisille. Aikaisemmin ne on luettu kuuluvaksi osaksi hyönteissyöjiä ja kädellisiä. Joskus tupaijista näkee käytettävän myös englanninkielisestä tree shrew -nimestä käännettyä nimitystä puupäästäiset.
Tupaijat ovat hoikkavartaloisia ja tiheäturkkisia nisäkkäitä. Turkinväri vaihtelee punertavasta tummanruskeaan ja on useimmiten vaaleampi vatsapuolelta. Pitkissä raajoissa on viisi varvasta, joissa on terävät kynnet helpottamassa puussa kiipeilyä. Tupaijoilla on kokoonsa nähden isot aivot. Pituudeltaan tupaijoiden vartalo on 10–23 senttimetriä ja painoltaan 40–350 grammaa. Häntä on samanpituinen kuin vartalo.
Tupaijat asuvat Kaakkois-Aasian metsissä Intiasta ja kaakkoisesta Kiinasta aina Filippiineille, Borneolle, Jaavalle ja Balille asti. Sulkahäntätupaijaa lukuun ottamatta kaikki lajit ovat päiväaktiivisia. Vaikka tupaijat elävät metsissä, ne viettävät pääosan ajastaan maanpinnalla. Tupaijat ovat kaikkiruokaisia ja syövät pieniä selkärangattomia ja kasviravintoa.
Tähän lahkoon kuuluva sulkahäntätupaija (Ptilocercus lowii) on ainoa nisäkäslaji, jonka tiedetään nauttivan alkoholia päivittäin. Se viettää keskimäärin yli kaksi tuntia päivästä nuollen käynyttä mettä palmujen kukista.[4]
Lajit
Tupaijoita tunnetaan nykyään 20 lajia, joista kaikki paitsi sulkahäntätupaija kuuluvat Tupaiidae-heimoon.[3]
- heimo tupaijat (Tupaiidae)
- suku intiantupaijat[5] (Anathana)
- Intiantupaija (Anathana ellioti)
- suku pehmeähäntätupaijat[2][5] (Dendrogale)
- Etelänpehmeähäntätupaija (Dendrogale melanura)
- Pohjanpehmeähäntätupaija (Dendrogale murina)
- suku tupaijat eli aitotupaijat[5] (Tupaia)
- Belangerintupaija eli belangeritupaija[2] (Tupaia belangeri)
- Keltavatsatupaija (Tupaia chrysogaster)
- Juovatupaija (Tupaia dorsalis, aik. Lyonogale dorsalis[2])
- Tupaija (Tupaia glis)
- Hoikkatupaija (Tupaia gracilis)
- Indonesiantupaija (Tupaia javanica)
- Pitkäjalkatupaija eli borneontupaija[5] (Tupaia longipes)
- Kääpiötupaija (Tupaia minor)
- Tupaia moellendorffi
- Vuoritupaija (Tupaia montana)
- Nikobaarientupaija (Tupaia nicobarica)
- Palawanintupaija (Tupaia palawanensis)
- Tummaselkätupaija (Tupaia picta)
- Punahäntätupaija (Tupaia splendidula)
- Maatupaija (Tupaia tana, aik. Lyonogale tana[2])
- suku Urogale
- Filippiinientupaija (Urogale everetti)
- suku intiantupaijat[5] (Anathana)
- heimo Ptilocercidae
- suku Ptilocercus
- Sulkahäntätupaija (Ptilocercus lowii, aik. P. lowi[2])
- suku Ptilocercus
Lähteet
- ↑ Nisäkäsnimistötoimikunta: Maailman nisäkkäiden suomenkieliset nimet 2008. Luonnontieteellinen keskusmuseo. Arkistoitu 1.2.2012. Viitattu 20.6.2010. (Artikkelin viitteettömien suomenkielisten nimien lähde. Uudet nimet vahvistamattomia ehdotuksia)
- ↑ a b c d e f Macdonald, David: Nisäkkäät 1, s. 432 ja 436. (Maailman eläimet -sarjan 1. osa) Suomentanut Nurminen, Matti. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Tammi, 1986. ISBN 951-30-6530-8
- ↑ a b c Don E. Wilson & DeeAnn M. Reeder: Scandentia Mammal Species of the World. 2005. Bucknell University. Viitattu 29.7.2010. (englanniksi)
- ↑ Wiens, Frank et al.: Chronic intake of fermented floral nectar by wild treeshrews. Proceedings of the National Academy of Sciences, 2008, 105. vsk, nro 30, s. 10426–10431. (englanniksi)
- ↑ a b c d Valste, Juha & Cajander, Veli-Risto: Maailman luonto: Nisäkkäät 1, s. 84–87, 292–301. Espoo: Weilin+Göös, 1998. ISBN 951-35-6493-2