Venäjän–Turkin sota (1768–1774)
Tässä artikkelissa käsittelemme ongelmaa Venäjän–Turkin sota (1768–1774), josta on tullut erittäin tärkeä nykyään. Venäjän–Turkin sota (1768–1774) on aihe, joka on herättänyt kiinnostusta eri sektoreilla niin kansallisesti kuin kansainvälisestikin. Vuosien varrella Venäjän–Turkin sota (1768–1774) on ollut tutkimusten ja tutkimusten kohteena, jotka ovat tuottaneet yllättäviä tuloksia. Tässä mielessä on aiheellista tutkia Venäjän–Turkin sota (1768–1774):n ympärillä olevia eri näkökohtia sekä sen vaikutuksia ja seurauksia. Tutkimme monitieteisestä lähestymistavasta Venäjän–Turkin sota (1768–1774):n tarjoamia eri näkökulmia syventääksemme ymmärrystämme ja tarjotaksemme kattavan näkemyksen tästä erittäin tärkeästä aiheesta.
| Venäjän-Turkin sota | |||||||||
|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|
 Tšesmen meritaistelu. Jakob Philipp Hackertin maalaus. Eremitaasin museo.
| |||||||||
| |||||||||
| Osapuolet | |||||||||
|
|
|||||||||
| Komentajat | |||||||||
|
|
| ||||||||
| Vahvuudet | |||||||||
|
Alle 200 000 |
120 000 | ||||||||
Venäjän–Turkin sota (1768–1774) johtui Venäjän keisarinna Katariina Suuren halusta saada Venäjälle satamia Mustaltamereltä ja vapauttaa Balkanin kansat Turkin vallan alaisuudesta. Pidettiin myös tärkeänä, että Mustaltamereltä olisi vapaa pääsy Bosporinsalmen läpi Välimerelle.[1]
Sotaa edelsi vuonna 1735 syttynyt Puolan perimyssota, jossa Venäjä oli samalla puolella Itävallan kanssa. Itävalta kuitenkin irrottautui sodasta vuonna 1737. Samanaikaisesti Ruotsissa nousi valtaan sotaisa hattupuolue, joka alkoi harjoittaa Venäjän-vastaista politiikkaa. Venäjän oli solmittava Belgradin rauha 1739 epäedullisin ehdoin, eikä sodassa valloitettuja alueita saatu sen haltuun. Balkanin ortodoksinen väestö oli kuitenkin jo herännyt huomaamaan venäläiset uskonveljikseen.[1]
Sodan alku
Katariinan noustua valtaan aloitettiin Venäjällä voimakas propaganda Balkanin kansojen vapauttamiseksi ja vapaan merenkulun luomiseksi. Osmanien valtakunta oli huolestunut Venäjän vaikutusvallan kasvusta ja valtiontalouden mahdollisista tullitulojen menetyksestä, jos kauppaväylät vapautuisivat. Turkki esitti Ranskan ja Itävallan tukemana vaatimuksen, että Venäjän pitäisi vetää joukkonsa pois Puolasta.[1] Kun Venäjä ei tähän suostunut, Turkki julisti sille sodan 6. lokakuuta 1768 ja otti Venäjän Turkin-lähetystön henkilökunnan vangiksi.
Tammikuussa 1769, 70 000 hengen turkkilainen armeija hyökkäsi Keski-Ukrainan maihin, poltti kymmeniä kyliä ja orjuutti ihmisiä, mutta heidän hyökkäyksensä torjui Pyhän Elisabetin linnoituksen 6 000 miehen varuskunta, joka koostui 4 000 venäläisestä ja 2 000 ukrainalaisesta kasakosta. Venäjä aloitti nopeasti sotatoimet Mustanmeren itäosan Azovassa. Lisäksi kenraalien Aleksandr Golitsynin ja Pjotr Rumjantsevin johtamat joukot valloittivat Moldovaa. Venäjän laivasto purjehti kohti Kreikkaa ja se löi kesäkuussa 1770 Tšesmen (Çeşme) salmessa Turkin laivaston ja valloitti suuren osan alueen saarista. Samalla Venäjä sai haltuunsa Asovanmeren rannat ja Krimin.[1]
Neuvottelut
Turkki oli valmis rauhanneuvotteluihin. Aselepo solmittiinkin toukokuussa 1772. Sota kuitenkin syttyi uudestaan, kun tilanne Puolassa kävi Venäjälle turvallisemmaksi. Nyt Venäjä valtasi Suvorovin johtamana Tonavan varren linnoituksia. Rauha solmittin Kutšuk Kainardsissa 1774. Venäjä sai osan Moldovaa sekä Asovanmereltä Kertšin ja Jenikalen linnoitukset. Turkki suostui kunnoittamaan alamaistensa ortodoksista uskoa. Sopimuksessa Krim tuli Turkista riippumattomaksi valtioksi. Tosin Venäjä otti Krimin alueen haltuunsa keväällä 1783.[1]
Sodan seurauksena Venäjä kiinnostui Kaukasian valtaamisesta. Georgialaiset olivat sodan aikana pyytäneet Venäjältä apua omassa taistelussaan Turkkia vastaan. Vuonna 1774 tehdyssä sopimuksessa Georgia vapautettiin veronmaksusta Turkille. Toisaalta Iran vahvistui Georgian itäpuolella, ja Georgia joutui kahden islamilaisen valtion puristuksessa turvautumaan Venäjän apuun. Venäjä sai yliotteen Georgiasta.[1]