Eläintarhanajot
Nykymaailmassa Eläintarhanajot:stä on tullut erittäin tärkeä ja kiinnostava aihe monenlaisille ihmisille eri aloilla. Sen vaikutukset ulottuvat maailmanlaajuisesti ja vaikuttavat yhteiskuntaan, talouteen, politiikkaan, kulttuuriin ja teknologiaan. Kasvava huomio, jonka Eläintarhanajot saa, kuvastaa sen merkitystä nykymaailmassa ja sen monia vaikutuksia tulevaisuuteen. Tässä artikkelissa tutkimme eri näkökohtia, jotka liittyvät Eläintarhanajot:een, analysoimalla sen vaikutusta ja eri näkökulmia tähän aiheeseen liittyen. Alkuperäistään nykyiseen kehitykseensä Eläintarhanajot tuottaa edelleen keskusteluja ja syviä pohdiskeluja, jotka kutsuvat meitä ajattelemaan uudelleen rooliamme nykymaailmassa.
 |
Tähän artikkeliin tai sen osaan on merkitty lähteitä, mutta niihin ei viitata. Älä poista mallinetta ennen kuin viitteet on lisätty. Voit auttaa Wikipediaa lisäämällä artikkelille asianmukaisia viitteitä. Lähteettömät tiedot voidaan kyseenalaistaa tai poistaa. |
 Eläintarhanajot |
|
|---|---|
 Eläintarhanajojen reitti. |
|
| Ensimmäinen tapahtuma | 1932 |
| Viimeisin tapahtuma | 1963 |
Eläintarhanajot, virallisesti Suomen suurajot, olivat 1930- ja 1940-lukujen kilpa-autoilijan S. P. J. Keinäsen keksimä kilpailu, joka järjestettiin vuosien 1932–1963 välisenä aikana Helsingin Eläintarhassa.
Eläintarhanajojen synty
Palatessaan Tukholman Solvallan raviradalla järjestetyistä ajoista vuonna 1931 Keinänen keksi ruotsinlaivalla, että Suomelle voisi rakentaa omat Suurajot. Ideasta innostuivat muutkin laivalla matkustaneet, jolloin Keinänen, Karl A. Ebb sekä Johan Ramsay käynnistivät lähes puolen miljoonan markan takauksella ajojen järjestelyt. Helsingin Moottorikerho piti aluksi Keinäsen ideaa taloudellisesti uhkarohkeana, mutta pitkän taivuttelun jälkeen suostui ottamaan ajojen järjestelyvastuun itselleen. Rata saatiin kuntoon nopeasti, jolloin päätettiin, että ajot järjestettäisiin jo seuraavana vuonna.
Ensimmäiset kisat
Ensimmäiset Eläintarhanajot ajettiin vuonna 1932 nimellä Suomen Suurajot. Grand Prix -kilpailu kiinnosti heti alusta alkaen yleisöä ja mediaa. Yleisradio lähetti tapahtumasta aina suoran kisaselostuksen, ja paikalle ensimmäisiä lähtöjä katsomaan kerääntyi seuraamaan kaikkiaan 25 000 maksanutta katsojaa.
Ensimmäisessä lähdössä oli mukana kymmenen autoa, joista kuusi oli suomalaisia ja neljä ruotsalaisia. Suomalaisyleisö sai pettyä, kun kaikkien aikojen ensimmäinen voitto meni Ruotsiin ennakkosuosikkina olleelle Per Viktor Widengrenille, joka kesti paineet ja ajoi Mercedes-Benzillään maaliviivan yli voittajana ennen S. P. J. Keinäsen ajamaa Chrysleria ja Karl A. Ebbin Mercedes-Benziä.
Ajojen vakiintuminen
Kilpailun nimi vaihdettiin Eläintarhanajoiksi vuonna 1933. Tuona vuonna Karl A. Ebb oli autoluokan ensimmäinen suomalaisvoittaja.[1]
Kilparadan pituus oli noin kaksi kilometriä ja se kulki nykyisiä Vauhtitietä, Hammarskjöldintietä ja Nordenskiöldinkatua pitkin. Radan lähtö ja maali olivat lähellä Vauhtitien pohjoispäätä. Jyrkkä mutka radan eteläpäässä Helsinginkadun vieressä, käännyttäessä Vauhtitieltä Hammarskjöldintielle, sai jo ensimmäisissä kilpailuissa nimen Kuolemankurva Sulo Kolkan ja Martti Jukolan radioselostuksesta. Nimestä huolimatta yksikään Eläintarhanajoissa tapahtuneista kuolemaan johtaneista onnettomuuksista ei sattunut kyseisessä mutkassa. Hammarskjöldintien pohjoispäässä ennen Nordenskiöldinkatua ollut nousu tunnettiin nimellä Moukaripörssin mäki.[1]
Moottoripyöräkisat järjesti Helsingin Moottorikerho ja autokilpailut vaihtelevasti Suomen Kilpa-autoilijat tai Suomen Automobiiliklubi.[1]
Eläintarhanajoja ei järjestetty vuonna 1938, koska samalle viikonlopulle osuivat Helsinki-Malmin lentoaseman vihkiäiset.[1]
Moottoripyörien alkustartit
Eläintarhassa ajettiin moottoripyörillä kisojen ensimmäisestä vuodesta alkaen, jolloin myös voitto meni Ruotsiin, kun C-luokan lähdön voittoon ajoi ruotsalainen Gunnar Kalén. Parhaana suomalaisena Raine Lampinen oli pikkuluokassa toinen. Lampinen oli pisimmän uran Eläintarhanajoissa tehnyt kilpailija: hän osallistui vuosina 1932–1961 kaikkiaan 21 moottoripyörien lähtöön, joista hän voitti kolme.[1]
Sotavuosien jälkeen
Sotavuosina 1940–1944 ei Eläintarhanajoja ajettu, mutta vajaan vuoden kuluttua sodan loppumisesta järjestettiin kisat keväällä 1945. Autot eivät olleet mukana heti paluuvuonna takaisin, koska sodan jälkeen oli pula polttoaineesta. Paluun radoille tekivät ensimmäisenä moottoripyörät, ja katsojia oli vesisateessa 25 035. Eläintarhanajojen järjestäjät lahjoittivat ensimmäisen sotien jälkeisen kisan tuoton Sotainvalidien Veljesliiton hyväksi.
Kun kilpa-autojen moottorit tulivat tehokkaammiksi ja sen myötä ajonopeudet kasvoivat, ajaminen Eläintarhan kapealla ja mutkaisella radalla tuli yhä vaarallisemmaksi. Keskinopeus radalla nousi 1960-luvulle tultaessa 120 kilometriin tunnissa, ja pääsuoralla ajettiin jopa kahtasataa. Oman riskinsä muodostivat monin paikoin aivan radan vieressä kasvaneet suuret lehmukset, tammet ja vaahterat, joita yritettiin törmäysten varalta suojata olkipaaleilla.[2]
Eläintarhanajojen autokilpailuja hallitsi Curt Lincoln, joka saavutti 14 luokkavoittoa vuosina 1951–1962. Ainoa sekä moottoripyörä- että autokilpailussa voittanut oli ruotsalainen Olle Nygren. Edellisen hän saavutti vuonna 1951 ja jälkimmäisen vuonna 1962.[1]
Eläintarhanajojen yleisöennätys saavutettiin vuonna 1958, jolloin kilpailuja saapui seuraamaan 82 597 pääsylipun lunastanutta katsojaa. Kilpailujen järjestelyvastuussa olivat vuodesta toiseen samat henkilöt, mikä oli tapahtuman jatkuvuudelle eduksi.[1]
Eläintarhanajoissa sai vuosien aikana surmansa viisi ihmistä: moottoripyöräilijä Gunnar W. Söderholm vuonna 1947, moottoripyöräilijä Carl-Otto Tötterström vuonna 1953, moottoripyöräilijä Oiva Laakso ja valokuvaaja Viljo Turunen vuonna 1962 sekä kilpa-autoilija Örjan Atterberg vuonna 1963.[1]
Viimeiset kilpailut
Eläintarhanajoja ehdittiin ajaa lähes 30 vuotta. Viimeinen kilpailu ajettiin sunnuntaina 19. toukokuuta 1963, ja sen voitti Timo Mäkinen. Mäkisen voiton jälkeen piti ajaa vielä yksi lähtö, mutta se keskeytettiin. Kyseinen lähtö oli kisojen päälähtö, Formula-Junior-luokan kilpailulähtö. 15 autoa järjestäytyi lähtöruudukkoon, joukossa ajojen suurimmaksi sankariksi noussut Curt Lincoln. Startin jälkeen noin 200 metriä ruudukosta lähtösuoralla alkoi tapahtua. Lähdössä joku osui Lincolnin Brabhamin takaosaan, Lincoln pyörähti radan vasemmalle puolelle, ja takaa tulleet väistivät oikealle. Ruotsalainen Örjan Atterberg ei ehtinyt väistää maanmiestään Freddy Kottulinskyä vaan osui tämän Lolan takapyörään, lensi ilmaan ja putosi lopulta autoineen ylösalaisin radalle. Atterberg kuoli onnettomuudessa heti, Lincolnilta murtui sormi ja muut selvisivät vammoitta. Atterbergin kuolemaan johtaneen tapahtumasarjan todellista kulkua ei saatu selvitetyksi. Kaikki oli ohi 20 sekunnissa.[3]
Kilpailun toimitsijat lamaantuivat syntyneessä hämmingissä, ja nopeimmat kuljettajat ehtivät ohittaa onnettomuuspaikan toistamiseen ennen kuin kilpailu keskeytettiin.[1] Muutama minuutti onnettomuuden jälkeen kisan tuomaristo ilmoitti ajojen päättyneen. Samalla päättyi Eläintarhanajojen historia. Kyseisen vuoden turma ei ollut ainoa tapahtuman historiassa, mutta se tapahtui aikana, jolloin ajoja jo pidettiin kaupungin päättävissä elimissä vaarallisina.
Vuonna 1993 julkaistun Kuolemankurvasta moukaripörssiin -kirjan kirjoittajat Fred Geitel, Jussi Juurikkala ja Jyrki K. Talvitie arvelivat, että Eläintarhanajojen järjestäminen olisi todennäköisesti ennen pitkää loppunut ilman Örjan Atterbergin kuolemaan johtanutta onnettomuuttakin. Sen lisäksi, että kapea rata alkoi olla liian vaarallinen, aika ei enää suosinut Helsingin keskustan tuntumassa pidettäviä moottorikilpailuja, ja tapahtuman järjestelyistä vastanneet henkilöt olivat ikääntyneet.[1] Järjestelykomitea teki kilpailun jälkeen vallinneesta mielipideilmastosta omat johtopäätöksensä ja lupaa kilpailulle ei edes anottu vuodelle 1964. Sen sijaan rakennettiin Keimolan moottorirata, jolla kilpailtiin vuosina 1966–1978.
Muistoksi Eläintarhanajoista jäi osalle kilparataa vuonna 1962 annettu kadunnimi Vauhtitie. Katu ulottuu rautatien vieressä Helsinginkadulta Nordenskiöldinkadulle.[4]
1930-luvulla järjestettiin autokilpailuja myös Munkkiniemessä vuosina 1932 ja 1937.
Tulokset
Tiedot
- Kilpailtu vuosina: 1932–1937, 1939 ja 1946–1963
- Radan pituus: 2 km
- Kierrosennätys: David Hitches, Lola, aika: 57,1 sekuntia, nopeus: 126,1 km/h (1963)
- Yleisöennätys: 82 597 katsojaa (1958)
- Eniten voittoja: Curt Lincoln (14)
Lähteet
- Scuderia Naftalin: Kilvanajoa. Scuderia Naftalin, 2009. ISBN 978-952-67281-0-0
- Katajamäki, Timo: Eläintarhanajot – moottoripyörille 1932-1937, 1939, 1946-1963. Tampere: Mediapinta, 2009. ISBN 978-952-235-075-6
- Geitel,Fred, Juurikkala, Jussi & Talvitie, Jyrki K.: Kuolemankurvasta moukaripörssiin: Eläintarhanajojen autokilpailut 1932–1963. Helsinki: Kustannus Oy Tietoteos, 1993. ISBN 978-951-891-910-3
Viitteet
- ↑ a b c d e f g h i j Pusa, Ari: Vaarallinen ajorata keskellä Helsinkiä 7.5.2023. Helsingin Sanomat.
- ↑ Heikki Siltala, Martti Alkio ja Jari Debner: Keimola – mootoristadion joka melkein katosi, s. 5. Helsinki: Teekkarien Autopalvelu, 1999. ISBN 952-5089-47-9.
- ↑ Lindfors, Jukka: Eläintarhanajojen traaginen päätös 8.9.2006. Yle Elävä arkisto.
- ↑ Olavi Terho ym. (toim.): Helsingin kadunnimet, s. 146. Helsingin kaupungin julkaisuja 24, 1970, Helsinki.
Aiheesta muualla
Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Eläintarhanajot Wikimedia Commonsissa
