Nykyään Lause on aihe, joka herättää suurta kiinnostusta ja keskustelua yhteiskunnassa. Syntymisestään lähtien se on kiinnittänyt asiantuntijoiden ja suuren yleisön huomion, joka pyrkii ymmärtämään ja analysoimaan sitä eri näkökulmista. Sen vaikutus kattaa useita näkökohtia taloudesta kulttuuriin, ja sen vaikutus ulottuu maailmanlaajuisesti. Ajan myötä Lause:stä on tullut erittäin relevantti ilmiö, joka on synnyttänyt ristiriitaisia mielipiteitä ja syviä pohdintoja. Tässä artikkelissa tutkimme tätä asiaa yksityiskohtaisesti ja tutkimme sen vaikutuksia ja seurauksia eri aloilla.
Lause on sanoista muodostuva rakenne ja yksi kielen perusyksiköistä. Toisiinsa rinnasteisesti tai alisteisesti kytkeytyvien lauseiden kokonaisuutta voidaan kutsua yhdyslauseeksi eli kompleksiseksi lauseeksi.[1]
Lause rakentuu persoonamuotoisen verbin ympärille.
Kirjoituksessa lause tai yhdyslause ilmenee tavallisesti virkkeenä, joka alkaa suuraakkosella ja päättyy pisteeseen, kysymysmerkkiin tai huutomerkkiin. Puheessa lause ilmenee lausumana, joka edustaa jotain tilanteeseen sopivaa puhetoimintoa, kuten käskyä, kysymystä tai vastausta. Virkkeistä ja lausumista puhuttaessa näkökulma on kuitenkin toisenlainen kuin lauseista puhuttaessa, sillä pikemmin kuin rakenteellisiksi kokonaisuuksiksi ne hahmottuvat jonkin tekstin tai keskustelun osiksi.[2]
Lauseen määritteleminen on tuottanut kielitieteilijöille päänvaivaa antiikista lähtien, eikä täsmällistä määritelmää oikeastaan ole. Perinteisesti lauseen on ajateltu olevan kielellinen ilmaus, joka kuvaa yhden kokonaisen ajatuksen, mutta tällaista semanttista määritelmää ei voi pitää kovin tieteellisenä. Se ei tarkkaan ottaen päde sivulauseisiin eikä oikeastaan sellaisiin päälauseisiinkaan, joihin sivulause liittyy täydennyksenä.
Kielten välillä on suuriakin eroja siinä, miten lauseet rakentuvat, mutta tiettyjä perusominaisuuksia pystytään nimeämään. Strukturalistisen kielioppiteorian mukaan lause rakentuu peräkkäisistä ja osin sisäkkäisistäkin lausekkeista, jotka puolestaan muodostuvat edussanasta ja sen mahdollisista laajennuksista.[3] Edussana on lausekkeen ydin, joka lauserakenteessa voi yksinään edustaa koko lauseketta[4] ja toisaalta toimii lausekkeen sisäisessä rakenteessa laajennustensa pääsanana. Laajennukset voivat olla joko täydennyksiä eli pääsanan välttämättömiä seuralaisia[5] tai määritteitä, jotka antavat lisätietoa pääsanan tarkoitteesta mutta ovat lauseopillisesti valinnaisia[6].
Lausekkeet muodostuvat ja liittyvät toisiinsa kielelle ominaisten sääntöjen mukaan. Näitä sääntöjä ja lainalaisuuksia tutkii syntaksi eli lauseoppi.
Lauseen rakenneosat luokitellaan lauseenjäseniksi niiden kieliopillisen tehtävän tai lauseopillisen roolin perusteella. Tyypillisesti lauseenjäsenenä toimii yhdestä tai useammasta sanasta koostuva lauseke mutta joskus myös toinen lause[7] tai jopa usean lauseen ryhmä. Suomen kieliopissa lauseenjäsenet on tapana jakaa viiteen tai (vanhemman jäsennystavan mukaan) kuuteen perusluokkaan:
Lauseen lähes yleismaailmalliseksi ominaisuudeksi ajatellaan usein, että se kuvaa jotain tilaa, tapahtumaa, muutosta, tunnetta, ajatusta tai tulosta. Lähes kaikissa maailman kielissä tätä ilmaistaan predikaatilla, jona toimii tai johon sisältyy finiittinen verbi. Finiittisiksi määritellään muoto-opillisin perustein ne verbimuodot, jotka ilmentävät persoonataivutusta. Esimerkiksi jokaisessa kieliopillisesti korrektissa suomenkielisessä lauseessa on yksi persoonamuotoinen verbi (kun myös passiivi lasketaan persoonamuodoksi).[13] Jos predikaattina toimii verbin liittomuoto, finiittiverbi on apuverbi (suomen kieltolauseessa kieltoapuverbi).[14]
| Persoona | Preesens | Perfekti | Kieltolause perfektissä | |||
|---|---|---|---|---|---|---|
| yksikkö | monikko | yksikkö | monikko | yksikkö | monikko | |
| I | Minä tiedän. | Me tiedämme. | Minä olen tiennyt. | Me olemme tienneet. | Minä en ole tiennyt. | Me emme ole tienneet. |
| II | Sinä tiedät. | Te tiedätte. | Sinä olet tiennyt. | Te olette tienneet. | Sinä et ole tiennyt. | Te ette ole tienneet. |
| III | Hän tietää. | He tietävät. | Hän on tiennyt. | He ovat tienneet. | Hän ei ole tiennyt. | He eivät ole tienneet. |
| IV (passiivi) |
Tiedetään. | On tiedetty. | Ei ole tiedetty. | |||
Persoonataivutukseen perustuva finiittisyyden määritelmä ei tosin ole kovin hyödyllinen tarkasteltaessa esimerkiksi englantia, jossa persoona usein ei mitenkään ilmene verbin muodosta. Tällöin finiittisyys saattaakin paremmin olla todettavissa lauseopillisin perustein.[15]
Lauseita koskeva säännöstö on osin sopimuksenvarainen ja keinotekoinen. Käytännössä täyden lauseen voi välillä korvata elliptisesti vajaa lause, jossa predikaatti jätetään mainitsematta, koska se on mainittu jo edeltävässä lauseessa.[16] Seuraavassa esimerkkivirkkeessä on kaksi rinnasteista lausetta, joista ensimmäisen predikaatti tekee hahmottuu myös jälkimmäisen lauseen predikaatiksi:
| Saija tekee päivätyötä | ja | Henri yötyötä | . |
Etenkin puheessa esiintyy runsaasti lausumia, joista predikaatti puuttuu joko elliptisesti tai muutoin.[2] Predikaatittomistakin lausumista (tai niitä kirjoituksessa jäljittelevistä virkkeistä) voi muodostua tilannekohtaisesti ymmärrettäviä keskusteluita tai ainakin keskustelunkatkelmia:
Suomen kielioppi tunnistaa lauseiden ohella myös lauseenvastikkeita eli lauseiden kaltaisia rakenteita, joissa persoonamuotoista predikaattia vastaa verbin nominaalimuoto (infinitiivi tai partisiippi).
Joskus predikaatin paikan lauseessa voi täyttää niin sanottu kopula eli merkitykseltään tyhjä verbi, jonka tehtävänä on oikeastaan vain kuvata kieliopillisia suhteita. Kopula kytkee jotkin lauseen osat toisiinsa, mutta sen merkitys ei ole ymmärtämisen kannalta olennainen. Suomessa kopulana voidaan pitää olla-verbiä. Esimerkiksi lauseessa nainen on kaunis kopulan tehtävä on yhdistää subjekti ja predikatiivi toisiinsa ja täyttää suomen syntaktiset vaatimukset. Merkitys ei muuttuisi, vaikka kopulan jättäisi pois, mutta tulos olisi lauseopillisesti epänormaali: nainen kaunis. – Lauseessa minulla on koira puolestaan olla-verbillä voidaan ajatella olevan omistamista ilmaiseva funktio, jolloin se ei ole tyhjä. Tosin tässäkin tapauksessa olla-verbi oikeastaan vain täydentää adessiivi-sijaa (minulla), joka varsinaisesti ilmaisee omistajan.
Lauseita voidaan jakaa alatyyppeihin ilmausten hierarkian ja niiden esiintymisvapauden perusteella. Vaihtoehtoisesti lauseita voidaan luokitella sisällöllisesti niiden edustaman puhetoiminnon (toteamus, kysymys, käsky tms.) perusteella.
Päälause voi esiintyä itsenäisenä ja näin muodostaa kirjoituksessa yksinäänkin virkkeen. Semanttisesti ajateltuna päälause (joskus täydentävine sivulauseineen) ilmaisee yhden kokonaisen ajatuksen:
| Saija tuli kotiin | . |
Päälauseet voivat yhdistyä niin toisiin päälauseisiin kuin sivulauseisiinkin. Mikäli kaksi päälausetta muodostaa yhdyslauseen, ne ovat keskenään rinnasteisia. Tällöin molemmat yhdyslauseen osat ovat samanarvoisia eli ne ilmaisevat rakenteen kannalta kaksi yhtä oleellista asiaa. Rinnasteiset päälauseet yhdistetään rinnastavalla sidesanalla eli rinnastuskonjunktiolla (ja, sekä, sekä–että, ‐kä, eli, tai, joko–tai, vai, mutta, vaan, sillä). Usein rinnasteisilla lauseilla on jokin yhteinen lauseenjäsen (kuten seuraavassa esimerkissä subjekti Saija), jota on tarpeetonta toistaa:
| Saija tuli kotiin | ja | kurkisti jääkaappiin | . |
Mikäli päälauseilla ei ole merkittävää yhteistä lauseenjäsentä, sidesanan eteen kirjoitetaan pilkku:[17][18]
| Saija tuli kotiin | , | ja | Henri lähti töihin | . |
On huomattava, että rinnasteisissa lauseissa erikseen esiintyvät sanat eivät ole yhteinen lauseenjäsen, vaikka ne samassa lauseopillisessa roolissa viittaisivat samaan tarkoitteeseen (esimerkiksi subjekteina henkilön nimi Saija ja samaan henkilöön viittaava pronomini hän).[18][19] Tällöinkin päälauseet siis erotetaan toisistaan pilkulla:
| Saija oli nälkäinen | , | sillä | hän ei ollut syönyt mitään aamupalan jälkeen | . |
Jos yhteinen subjekti sen sijaan ilmenee pelkästään predikaatin persoonamuodosta, se tulkitaan tavallisesti yhteiseksi lauseenjäseneksi eikä lauseiden väliin merkitä pilkkua:[17][18]
| Ensin haukkaan pikaisesti jotain | ja | menen sitten kylpyyn | . |
Jos lauseet ovat hyvin lyhyitä, pilkun voi jättää pois, vaikkei mitään yhteistä lauseenjäsentä olisikaan:[18]
| Sataa | ja | tuulee | . |
Sivulause täydentää tai määrittää päälausetta tai jotain sen lauseenjäsentä eikä voi koskaan esiintyä yksin. Sen esiintymisvapaus on siis rajattu. Sivulauseen suhde päälauseeseen on aina alisteinen, sillä päälause on rakenteen hallitseva lause.[20] Kirjoituksessa pää- ja sivulause erotetaan toisistaan pilkulla:[17][18]
| Hänen täytyy käydä kaupassa | . | ||
| , | jos jääkaappi on tyhjä | ||
Jotkin sivulausetyypit voivat esiintyä päälauseensa edelläkin, mutta joka tapauksessa lauseet erotetaan toisistaan pilkulla:
| hänen täytyy käydä kaupassa | . | ||
| Jos jääkaappi on tyhjä | , | ||
Jos sivulause jää kahden rinnasteisen päälauseen väliin, se erotetaan kummastakin pilkulla:
| Hän näki | ja | harmistui | . | |||
| , | että jääkaappi oli tyhjä | , | ||||
Toisinaan sivulause voi työntyä päälauseen keskellekin (esimerkiksi subjektin ja predikaatin väliin), mikä tosin helposti antaa kömpelöhkön vaikutelman, jos sivulause on pitkä. Myös tällaisen niin sanotun kiilalauseen alkuun ja loppuun lisätään pilkku:[17][18]
| Henri | oli jo häipynyt | . | |||
| , | joka oli luvannut huolehtia jääkaapin täydentämisestä | , | |||
Jos virke alkaa sanaparilla se että, se joka tai se mikä, ensimmäinen pilkku jää kuitenkin usein pois:[21]
| Se | ei ollut mitään uutta | . | ||
| että Henri söi sanansa | , | |||
Toiseen sivulauseeseen nähden sivulause voi olla rinnasteinen tai alisteinen. Rinnasteisia sivulauseet ovat, kun ne laajentavat samaa päälausetta. Tällöin kummankin sivulauseen voi ajatella alkavan alistussanalla, joka yleensä kuitenkin mainitaan vain ensimmäisessä sivulauseessa. Kahden rinnastuskonjunktiolla yhdistetyn sivulauseen väliin ei merkitä pilkkua:[17][18]
| Henri huomasi | . | ||||
| , | että myöhästyy pian bussista | ja | joutuu juoksemaan pysäkille | ||
Alisteinen lause erotetaan pilkulla hallitsevasta lauseesta riippumatta siitä, onko tämä päälause tai toinen sivulause:[18]
| Henri huomasi | . | ||||
| , | että myöhästyy bussista | ||||
| , | jollei juokse pysäkille | ||||
Joskus sivulause voi kiilautua suoraan ylemmäntasoisen konjunktion perään, niin että muodostuu konjunktiopari (esimerkiksi ja että, ja kun, ja jos, ja vaikka, että jos, että kun, että vaikka, mutta jos, mutta kun, tai että, tai kun, tai vaikka). Tällaisten konjunktioparien välistä pilkku jää pois:[18]
| Henri huomasi | . | |||||
| , | että | hän myöhästyy bussista | ||||
| jollei juokse pysäkille | , | |||||
Sivulauseita on kolmenlaisia:
Lauseet voidaan jakaa myös sen perusteella, mitä ne ilmaisevat. Näin erotetaan muun muassa väitelause, kysymyslause ja huudahduslause.
Historiallisen kehityksen aikana lauseita on eroteltu lukemattomin kriteerein, sillä voi osin olla vaikea vetää rajaa siihen, kuinka syvälle tyyli- ja vivahde-eroihin on syytä mennä.