Nykymaailmassa Lauseenvastike on aihe, joka on noussut ajankohtaiseksi yhteiskunnan eri alueilla. Vuosien ajan Lauseenvastike on ollut keskustelun ja analyysin kohteena sen vaikutuksensa vuoksi ihmisten jokapäiväiseen elämään. Olipa kyse tieteellisestä, yhteiskunnallisesta, poliittisesta tai kulttuurista, Lauseenvastike on osoittautunut jatkuvaksi kiinnostavaksi kohteeksi tutkijoille, asiantuntijoille ja suurelle yleisölle. Tässä artikkelissa tutkimme, kuinka Lauseenvastike on vaikuttanut yhteiskunnan eri osa-alueisiin ja mitä vaikutuksia sillä on nykyisyyteen ja tulevaisuuteen. Syvän analyysin avulla pyrimme ymmärtämään paremmin Lauseenvastike:n tärkeyttä ja laajuutta nykyään.
Lauseenvastikkeeksi on suomen kielen kuvauksessa perinteisesti nimitetty tietynlaisia ei-finiittisiä verbilausekkeita, jotka sisällöltään vastaavat sivulausetta.[1] Termi ”lauseenvastike” on suomalaisen kielioppiperinteen erikoisuus, vaikka suomen lauseenvastikkeiden tapaisia rakenteita esiintyy monissa muissakin kielissä.[2] Kielitieteellisessä kirjallisuudessa puhutaan yleensä ei-finiittisistä (sivu)lauseista tai lausekkeista (engl. non-finite clause).[3]
Eurooppalaisessa kielioppiperinteessä lauseen välttämättömänä tuntomerkkinä on pidetty sitä, että siinä on predikaattina verbin finiittimuoto eli tyypillisissä verbin taivutuskategorioissa kuten persoonassa, aikamuodossa ja tapaluokassa taipuva verbi.[4] Lauseenvastikkeet eivät siten olisi lauseita, koska niissä predikaattina on verbin jokin ei-finiittinen eli nominaalimuoto. Tällaiset verbinmuodot luokitellaan suomen kieliopeissa perinteisesti infinitiiveiksi tai partisiipeiksi,[5] kielitypologian nykyisessä terminologiassa paremminkin konverbeiksi.[6]
Helpoimmin lauseenvastikkeiksi hahmottuvat rakenteet, joilla on lausemaisia ominaisuuksia: niillä on predikaatin lisäksi subjekti, joka voi olla toinen kuin päälauseessa (tyttö näki pojan lähtevän),[1] ja joskus niillä voi olla oma aikamuoto: lähdemme auringon noustessa (’kun aurinko nousee’) / lähdemme auringon noustua (’kun aurinko on noussut’). Sitä vastoin lauseenvastikkeissa ei yleensä ilmaista tapaluokkaa eikä niillä yleensä voi olla itsenäistä kieltoa (”hän sanoi ei tulevansa”), vaan kielto on ilmaistava jollakin toisella rakenteella (hän sanoi jättävänsä tulematta) tai siirrettävä päälauseeseen, mikä voi johtaa monitulkintaisuuksiin (hän ei sanonut tulevansa).[7]
Lauseenvastikkeiden erottaminen muista infiniittiverbiin perustuvista rakenteista ei ole ongelmatonta. Suomalaisen kielioppiperinteen lähtökohtana olleessa vuoden 1915 kielioppikomitean mietinnössä lauseenvastikkeeksi määritellään sane tai saneliitto, joka merkitykseltään vastaa sivulausetta mutta jolla ei ole lauseen muotoa (ns. vastaavuuskriteeri). Myöhemmin tämän vastaavuuskriteerin lisäksi lauseenvastikkeelta on usein edellytetty, että siinä on jokin predikaattiverbin vastine, joten ns. statusrakenne (hattu kourassa, sydän syrjällään) ei olisi lauseenvastike, koska siinä ei ole verbiä. Samoin on katsottu, että lauseenvastikkeessa tulee olla subjekti- ja predikaattiosa niin kuin lauseessa yleensä. Siten esimerkiksi soutamalla lauseessa Tulin soutamalla (= ’tulin siten, että soudin’) ei olisi lauseenvastike, koska siinä ei ole subjektiosaa.[1] Samasta syystä substantiivia määrittävää partisiippilauseketta (puista karisseet lehdet) ei yleensä pidetä lauseenvastikkeena, vaikka se vastaakin sivulausetta (relatiivilausetta): lehdet, jotka ovat karisseet puista.[8] Osmo Ikolan kehittämän kriteeristön mukaan lauseenvastikkeen mikään osa ei myöskään saa olla päälauseen jäsen. Tämän mukaan lauseessa Tyttö käski poikaa lähtemään ei ”poikaa lähtemään” olisi lauseenvastike, koska poikaa on päälauseen objekti: tyttö käski poikaa. Sitä vastoin lauseessa Tyttö käski pojan lähteä Ikolan mukaan pojan lähteä voisi olla katsottavissa lauseenvastikkeeksi.[1]
Vuonna 2004 ilmestynyt Iso suomen kielioppi ei käytä termiä ”lauseenvastike”, koska lauseita korvaavien rakenteiden erotteleminen muista infiniittiseen verbinmuotoon perustuvista rakenteista tuottaa enemmän ongelmia kuin hyötyä. Pedagogisena käsitteenä lauseenvastike voi silti puolustaa paikkaansa.[8]
Useimmin ja kiistattomimmin lauseenvastikkeiksi luokiteltuja suomen kielen rakenteita ovat referatiivirakenne, temporaalirakenne ja finaalirakenne[8] (ks. alempaa). Lisäksi lauseenvastikkeisiin on toisinaan luettu mm. modaalirakenne (ks. alempaa), permissiivi- ja nesessiivirakenteet (tyttö antoi pojan lähteä; pojan täytyy lähteä), fortuitiivirakenne (pojan tuli lähdetyksi tai lähdettyä), proksimatiivirakenne (poika oli lähtemäisillään), kvasirakenne (poika oli lähtevinään)[1] tai statusrakenne (Viivi nukkui ikkuna raollaan ja valot päällä).[9]
Referatiivirakenne, toiselta nimeltään partisiippirakenne tai kertova lauseenvastike, vastaa että-lausetta, joka toimii päälauseen objektina (komplementtina). Päälauseen verbinä on siten verbi, joka voi saada komplementikseen että-lauseen, eli yleensä jokin ajattelu-, havainto- tai kommunikaatioverbi (esim. nähdä, uskoa, kertoa, tietää). Referatiivirakenteen verbinä on joko preesensin tai perfektin partisiippi, ja se voi olla aktiivi- tai passiivimuotoinen. Aktiivimuotoisen partisiipin subjekti on genetiivissä tai, jos se on sama kuin päälauseen subjekti, se ilmaistaan possessiivisuffiksilla.[10][11]
Referatiivirakenteet voivat vastata myös ns. erikoislausetyyppejä kuten eksistentiaali-, omistus- ja tilalauseita (Kerrottiin saarella olevan rauhallista) tai tunnekausatiivirakennetta (Luulisi kauppiastakin harmittavan).[11]
Referatiivirakenne -vAn vastaa sellaista että-lausetta, jonka toiminta tapahtuu samaan aikaan tai myöhemmin kuin päälauseen toiminta. Sen verbinä on genetiivimuotoinen preesensin aktiivin (-vAn) tai passiivin (-(t)tAvAn) partisiippi:[12]
Referatiivirakenne -neen vastaa sellaista että-lausetta, jonka toiminta tapahtuu aikaisemmin kuin päälauseen toiminta. Sen verbinä on genetiivimuotoinen perfektin aktiivin (-neen) tai passiivin (-tUn) partisiippi.[13]
Temporaalirakenne vastaa temporaalista sivulausetta eli aikaa ilmaisevaa kun-lausetta ja toimii ajankohdan adverbiaalina. Kuten referatiivirakenteella, silläkin on kaksi aikasuhdevaihtoehtoa sekä aktiivinen (subjektillinen) ja passiivinen (subjektiton) muoto. Samoin kuin referatiivirakenteella, sen subjekti on genetiivissä tai, jos se on sama kuin päälauseen subjekti, ilmaistaan pelkällä possessiivisuffiksilla.[14][15]
Ns. toisen eli E-infinitiivin inessiiviin perustuva rakenne ilmaisee samanaikaista tapahtumista:
Subjektittomassa temporaalirakenteessa myös possessiivisuffiksi puuttuu, mutta -essA-suffiksin edessä voi olla passiivin suffiksi -tA-:
Aikaisempaa tapahtumista ilmaisevan temporaalirakenteen verbinä on ns. TUA-infiniitti eli perfektin partisiipin partitiivi.[16][15]
Subjektittomassa rakenteessa päätteenä on pelkkä -tUA:
Finaalirakenne ilmaisee toiminnan tarkoitusta ja vastaa tyypillisesti jotta- tai että-sivulausetta. Rakenteen verbinä on ensimmäisen eli A-infinitiivin translatiivimuoto, johon liittyy aina possessiivisuffiksi (tästä syystä translatiivin sufffiksi -ksi on muodossa -kse-). Finaalirakenteen subjektin voi ilmaista vain possessiivisuffiksilla, ja subjekti on yleensä sama päälauseen subjektin kanssa.[17][18]
Muodoltaan samankaltaisia mutta merkitykseltään erilaisia rakenteita ovat kvantumrakenne (toden sanoakseni, muistaakseni), fatumrakenne (tulee, jos on tullakseen) ja intensiteettirakenne (nauroi katketakseen, pelkäsi kuollakseen).[1]
Modaalirakenne muodostetaan toisen eli E-infinitiivin instruktiivin avulla. Se ilmaisee, mitä joku tekee samaan aikaan tai millä tavalla tekeminen tapahtuu. Pääverbin ja E-infinitiivin instruktiivin ilmaisema subjekti on yleensä sama.[19]
Sama verbimuoto esiintyy useissa fraasimaisissa kiteymissä: