Resonantti

Alla esitellyssä artikkelissa Resonantti:tä käsitellään eri näkökulmista, tavoitteena tarjota kattava näkemys tästä aiheesta. Tämän artikkelin tarkoituksena on tarjota täydellinen katsaus Resonantti:een sen alkuperästä ja historiasta, sen merkityksestä nykyään ja mahdollisiin tulevaisuuden vaikutuksiin. Sen eri puolia analysoidaan, sen erilaisia ​​tulkintoja tarkastellaan ja sitä ympäröivistä kiistoista keskustellaan. Lisäksi tarkastellaan Resonantti:n vaikutuksia eri yhteyksissä ja esitellään alan asiantuntijoiden pohdintoja ja mielipiteitä. Tämä artikkeli pyrkii epäilemättä valaisemaan Resonantti:tä ja sen vaikutuksia yhteiskuntaan.

Resonantti (latinan verbistä resonare 'soida, kaikua') on pulmoninen konsonantti, jonka ääntötapa on sellainen, että ilma virtaa ulos ääntöväylästä muodostamatta hankaushälyä (kuten frikatiiveissa) tai sulkeumaa (kuten klusiileissa).[1][2] Resonantit ovat inherentisti eli luontaisesti soinnillisia, mikä tarkoittaa sitä, että resonanteilta (kuten ,,) puuttuu soinniton vastine. Tosin maailman kielissä esiintyy kyllä kuiskattuja resonantteja, mutta niitä ei yleensä esiinny itsenäisinä foneemeina.

Resonantit jaetaan seuraaviin alaryhmiin:

Lähteet

  • Suomi, Kari: Johdatusta puheen akustiikkaan. (Suomenkielinen oppikirja. Logopedian ja fonetiikan laitoksen julkaisuja 4) Oulu: Oulun yliopisto, 1990. ISBN 951-42-2922-3
  • Wiik, Kalevi: Fonetiikan perusteet. (Suomenkielinen oppikirja) Helsinki: WSOY kurssikirjat, 1981. ISBN 951-0-10324-1

Viitteet

  1. a b Suomi, s. 106–107.
  2. a b c d e f g Wiik, s. 58–99.