V
Tässä artikkelissa käsitellään aihetta V, joka on viime vuosina noussut ajankohtaiseksi sen vaikutuksesta eri alueilla. V on aihe, joka on herättänyt asiantuntijoiden ja tutkijoiden sekä suuren yleisön kiinnostusta sen tärkeyden ja merkityksen vuoksi tämän päivän yhteiskunnassa. Tämän artikkelin aikana analysoidaan V:een liittyviä eri näkökohtia sen alkuperästä ja historiasta sen nykyiseen vaikutukseen. Aiheeseen liittyen tarkastellaan erilaisia näkökulmia ja mielipiteitä, jotta saadaan kattava ja täydellinen visio aiheesta. Lisäksi tarjotaan pohdiskeluja ja johtopäätöksiä, jotka kutsuvat pohdiskelemaan ja keskusteluun syventääkseen ymmärrystä V:stä ja sen vaikutuksista nykymaailmaan.
| |||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||
V (v) on latinalaisten ja myös suomen aakkosten 22. kirjain. V-kirjaimen nimi suomen kielessä on vee ja äännearvo .
V-kirjain on kehittynyt kreikkalaisen kirjaimiston kirjaimesta ypsilon (Υ, υ), joka kuitenkin merkitsee v-äänteen sijasta vokaalia. Nykyisin v-äännettä merkitsevä kirjain on kreikkalaisessa kirjaimistossa beeta (Β, β) ja kyrillisessä kirjaimistossa puolestaan kyrillinen В (в).
Historiaa
V-kirjaimella merkittiin antiikin latinassa sekä u- että v-äänteitä; erillistä u-kirjainta ei vielä ollut.[1]
Keskiajalla latinassa käytettiin sekä u- että v-kirjainta merkitsemään u- ja v-äänteitä ilman erotusta. Isoa V-kirjainta vastasi pieni u-kirjain, ts. uetus ja VETVS merkitsivät samaa sanaa.[1][2]
U:n ja V:n erottamista ehdotti Petrus Ramus (k. 1572). Kuitenkin vasta 1600-luvulla vakiintui latinaan nykyinen käytäntö, jonka mukaan u-kirjain jäi -äänteen merkiksi vain erikoistapauksissa.[1][2]
V suomen kielessä
V-kirjaimella merkitään suomen kielessä puolivokaalia , josta fonetiikassa käytetään nimitystä soinnillinen labiodentaalinen approksimantti. Puolivokaali tarkoittaa konsonanttia, joka ääntyy kuin vokaali, mutta käyttäytyy kielessä kuin konsonantti. V:tä äännettäessä äänihuulet värähtelevät ja ylähampaat muodostavat alahuulen kanssa hyvin heikon supistuman, jonka kautta ilma virtaa ulos. V ei esiinny suomenkielisten sanojen lopussa.[3] Yleiskielessä v esiintyy aina lyhyenä äänteenä; pitkänä (vv) se esiintyy vain murteissa.[4] Poikkeuksen muodostavat jäännöslopukkeen vuoksi pitenevät v-äänteet esimerkiksi sanoissa aluevesi ja kirjevaaka.
V-kirjain vakiintui suomen kielessä nykyiseen käyttöönsä vasta 1800-luvun puolivälin jälkeen. Mikael Agricola käytti v-kirjainta vaihtelevasti: Toisinaan hän merkitsi v-kirjaimella v-äännettä, toisinaan v-kirjain oli u-äänteen merkkinä kuten esimerkiksi vsko (usko) ja cvnnia (kunnia); toisaalta Agricola käytti myös u- ja w-kirjaimia v-äänteen merkkinä kuten esimerkiksi terue (terve) ja walkeus (valkeus).[5] Vuoden 1642 Bibliasta alkaen v-äännettä merkittiin suomessa tavallisesti w-kirjaimella. V-kirjain oli varattu latinalle. 1800-luvun jälkipuoliskolla alkoi v ilmestyä w:n rinnalle. Nopea muutos tapahtui 1880-luvun lopussa, jolloin sanakirjoissa siirryttiin v:hen. Erisnimissä muutos oli hitaampi, mutta paikannimiin v-kirjain tuli 1920-luvulle mennessä.[6]
V muissa kielissä
V-kirjain ääntyy useissa kielissä, mm. englannissa ja ruotsissa, samantapaisena äänteenä kuin suomessakin. Saksassa v-kirjain ääntyy ja espanjassa normaalisti tai . Puolassa v on käytössä vain lainasanoissa ja w:n äännearvo on .
Ruotsin kielessä on kirjaimia v ja w pidetty pitkään toistensa graafisina muunnoksina, ei omina kirjaiminaan, sillä molemmat merkitsevät v-äännettä. Nykyisin v ja w kuitenkin voidaan laskea myös omiksi kirjaimikseen.[7] Vanhoissa kirjoituksissa ei kirjainten u, v ja w käytöstä päästy yksimielisyyteen ja kiista jatkui vielä 1700-luvulla. Kun v-kirjaimella voitiin merkitä u-äännettä, w-kirjainta voitiin käyttää v-äänteen merkkinä. Erityisesti fraktuurassa w oli vallitseva v-äänteen merkki.[8]
Muita esitystapoja
- Morseaakkosissa V merkitään:
...- - Radioaakkosissa V on suomalaisen standardin mukaan Vihtori ja NATO-standardin mukaan Victor
- Pistekirjoituksessa (Braille) V merkitään:
- Tietokoneissa V koodataan eri merkistöissä seuraavasti:
| V | v | |
|---|---|---|
| ASCII | 86 | 118 |
| Unicode | U+0056 | U+0076 |
V-kirjaimen merkityksiä
- v on fysiikassa nopeuden tunnus.
- v on suomessa vuoden lyhenne (kansainvälinen lyhenne a).
- V on fysiikassa jännitteen yksikön voltin lyhenne sekä tilavuuden tunnus.
- V on vanadiinin kemiallinen merkki.
- V on roomalainen numero viisi.
- V ajoneuvon kansallisuustunnuksena tarkoittaa Vatikaania.
- Punaista V-kirjainta varren päässä on käytetty Suomessa palokaivojen merkitsemiseen.
Lähteet
- ↑ a b c Pekkanen, Tuomo: Ars grammatica, Latinan kielioppi, s. 10. (U:lla merkitään latinassa edelleen v-äännettä silloin, kun sitä edeltää joko ng tai s ja sitä seuraa samaan tavuun kuuluva vokaali) Helsinki: Yliopistopaino, 1988. ISBN 951-570-022-1
- ↑ a b Wichmann, Yrjö ym.: Tietosanakirja. (Hakusana U) Helsinki: Tietosanakirja-osakeyhtiö, 1909–1922. Teoksen verkkoversio.
- ↑ Savolainen, Erkki: Verkkokielioppi (1.5.5 Puolivokaalit v, j) finnlectura.fi. 2001. Arkistoitu 24.9.2015. Viitattu 18.8.2014.
- ↑ Hakulinen, Auli (päätoim.): Iso suomen kielioppi. (§ 9) Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2004. ISBN 951-746-557-2 Teoksen verkkoversio.
- ↑ Lehikoinen Laila, Kiuru Silva: ”Ortografian kehitys”, Kirjasuomen kehitys, s. 61–73. (4. painos) Helsinki. Määritä julkaisija! ISBN 951-45-8117-2
- ↑ Jussila, Raimo: Voi wee! Kotimaisten kielten keskus. Viitattu 25.3.2022.
- ↑ Är w en egen bokstav i alfabetet? Veckans språkråd. 2006. Språkrådet. Arkistoitu 14.10.2018. Viitattu 18.8.2014. (ruotsiksi)
- ↑ Hazelius, Artur: Om svensk rättstafning (w såsom tecken för v-ljudet (s. 116–121)) 1871. Stockholm: P. A. Norstedt & söner. Viitattu 18.8.2014. (ruotsiksi)
Aiheesta muualla
Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta V Wikimedia Commonsissa
