Nils-Eric Ringbom

Seuraavassa artikkelissa puhumme Nils-Eric Ringbom:stä, aiheesta, joka on herättänyt kiinnostusta ja keskustelua eri aloilla. Nils-Eric Ringbom on aihe, joka on kiinnittänyt monien ihmisten huomion sen merkityksen ja yhteiskunnallisen vaikutuksen vuoksi. Tässä artikkelissa tutkimme eri näkökohtia, jotka liittyvät Nils-Eric Ringbom:een, sen alkuperästä ja kehityksestä sen mahdollisiin seurauksiin tulevaisuudessa. On tärkeää ymmärtää Nils-Eric Ringbom:n merkitys ja analysoida sitä eri näkökulmista ymmärtääksesi sen laajuuden ja merkityksen. Tämän artikkelin avulla pyrimme tarjoamaan kattavan näkemyksen Nils-Eric Ringbom:stä ja rohkaisemaan pohdintaa ja keskustelua tästä aiheesta.

Nils-Eric Ringbom työnsä ääressä.

Nils-Eric Ringbom (27. joulukuuta 1907 Turku[1] – 13. helmikuuta 1988 Helsinki) oli suomenruotsalainen säveltäjä, musiikkitieteilijä ja hallintomies.[2]

Ura

Nils-Eric Ringbom opiskeli aluksi viulunsoittoa Leo Funtekin johdolla (1913–1926) ja sen jälkeen myös soitinnusta (1939–1944). Musiikkitieteen opintonsa hän suoritti Åbo Akademissa, jossa hän väitteli filosofian tohtoriksi tutkielmallaan Über die Deutbarkeit der Tonkunst vuonna 1955. Hänen väitöskirjansa oli ensimmäinen suomalainen musiikkiteoreettis-esteettinen tutkimus.

Ringbom työskenteli viulunsoittajana Turun kaupunginorkesterissa vuosina 1927–1928 mutta siirtyi sittemmin Helsingin kaupunginorkesterin palvelukseen – ensin kirjastonhoitajaksi vuonna 1938 ja Ernest Pingoud’n jälkeen intendentiksi (1943–1970). Lisäksi hän hoiti monia musiikkielämän luottamustehtäviä ja työskenteli musiikkiarvostelijana (Åbo Underrättelser, Svenska Pressen, Nya Pressen). Hänen kirjallinen tuotantonsa on laaja, ja hänen kirjojaan on käännetty ruotsista muille kielille.

Säveltäjänä Ringbom edustaa lähinnä uusklassismia: hän sai virikkeitä Tulenkantajilta ja Paul Hindemithiltä. Hän piti useita sävellyskonsertteja (Turussa 1933, Helsingissä 1934, 1945, 1949, 1962, 1970 ja 1984). Hänen sävellystuotantoonsa kuuluu muun muassa viisi sinfoniaa sekä laulusarjoja.

1960-luvun kokeelliseen musiikkiin Ringbom suhtautui torjuvasti. Niin kutsutut lastenkamarikonsertit saivat lisänimensä hänen kielteisestä arvostelustaan, jonka mukaan ensimmäisen konsertin lopputuloksena oli vain ”hillitöntä ja tarkoituksetonta lastenkamarimekkalaa”.[3]

Suku

Nis-Eric Ringbomin tyttäriä ovat näyttelijät Susanna Ringbom (s. 1939) ja Johanna Ringbom (s. 1948) sekä kuvittaja Antonia Ringbom (s. 1946) ja poika oli toimittaja Mårten Ringbom (1934–2012); hänen veljiään olivat taidehistorian professori Lars-Ivar Ringbom (1901–1971) ja kemisti Anders Ringbom (1903–1972). Lena Ringbom Lindén oli hänen sisarensa. Nils Brandt oli Ringbomin vävy, Susannan aviomies.

Kirjoja

  • Helsingfors Orkesterföretag 1882–1932: Helsingfors orkesterförening, Filharmoniska sällskapet, Helsingfors stadsorkester. 1932.
  • Helsingin orkesteri 1882–1932. Suomentanut Taneli Kuusisto. 1932.
  • Säveltaide. Suomentanut Tauno Pylkkänen. 1946.
  • Sibelius. 1948. (Käännetty usealle kielelle.)
  • Über die Deutbarkeit der Tonkunst. (Diss.) 1955.
  • De två versionerna av Sibelius' tondikt "En saga". 1956.
  • Musik utan normer: Essäer kring musik och konst i allmänhet. 1972.
  • Orkesterhövdingar: Dokument om dirigenter. 1981.

Lähteet

  • Heiniö, Mikko ym. (toim.): Suomalaisia säveltäjiä, s. 425–426. Otava, Helsinki 1994. ISBN 951-1-12641-5.

Viitteet

  1. ↑ Kuka kukin on 1982, s. 825. Helsinki: Otava, 1982. ISBN 951-1-06659-5
  2. ↑ Ringbom, Nils-Eric hakuteoksessa Uppslagsverket Finland (2012). (ruotsiksi)
  3. ↑ Nya Pressen 14.12.1962. (”– – helt otyglat och vitslöst barnkammaroväsen.”)