Tämän artikkelin tarkoituksena on käsitellä kysymystä Paavo Kostioja:stä, joka on viime aikoina noussut erityisen tärkeäksi, koska se vaikuttaa yhteiskunnan eri osa-alueisiin. Paavo Kostioja:n jälkeen on syntynyt keskusteluja ja kiistoja, jotka ovat kiinnittäneet asiantuntijoiden ja suuren yleisön huomion ja herättäneet kasvavaa kiinnostusta ymmärtää niiden vaikutukset ja seuraukset. Samoin Paavo Kostioja on ollut lukuisten tutkimusten ja tutkimusten kohteena, jotka pyrkivät selventämään sen monia puolia ja syventämään sen vaikutusta eri alueilla. Tässä mielessä Paavo Kostioja:een liittyviä olennaisia näkökohtia käsitellään tarkoituksena tarjota kattava ja päivitetty näkemys tästä aiheesta.
Paavo Kostioja (ent. Costiander, 27. tammikuuta 1891 Nurmijärvi – 31. heinäkuuta 1943 Helsinki) oli suomalainen näyttelijä ja oopperalaulaja.
Kostiojan vanhemmat olivat kauppias Paul Jakob (Paavo) Costiander ja Ida Maria Tilander. Toimitusjohtaja, teollisuusneuvos Reino R. Kostioja oli hänen veljensä.[1] Paavo Kostiojan puoliso vuosina 1918−1926 oli oopperalaulaja Jennie von Thillot.
Kostioja näytteli useissa teattereissa ja toimi ohjaajana ja oopperalaulajana Suomalaisessa Oopperassa. Kostioja näytteli 16 elokuvassa vuosien 1925–1943 aikana. Hänen tunnetuimpia roolejaan ovat muun muassa Huotari elokuvassa Tukkijoella (1928), työnjohtaja Männistö elokuvassa Kahden tanssin välillä (1930) sekä toimittaja Iivari Alhola elokuvassa Olenko minä tullut haaremiin (1932). Näissä kaikissa elokuvissa hän näytteli nimellä Paavo Costiander.
Kostioja ohjasi myös yhden elokuvan, komedian Laivan kannella (1938), jossa hän myös näytteli Kokin osan. Elokuvan miespääosaan Kostioja kiinnitti serkkunsa, näyttelijä Ossi Kostian. Kostioja kuului Aleksis Kiven Seuran perustajajäseniin.
Kostiojan viimeiseksi elokuvarooliksi jäi konstaapelin osa elokuvassa Varuskunnan "pikku" morsian (1943). Hän kuoli samana vuonna ainoastaan 52 vuoden iässä.