Possessiivisuffiksi on aihe, joka on herättänyt kiinnostusta useiden vuosien ajan, sillä se koskettaa monia ihmisiä heidän elämänsä eri alueilla. Sen merkitys on sen vaikutuksessa yksilöiden henkilökohtaiseen, ammatilliseen ja sosiaaliseen kehitykseen. Ajan mittaan on tehty lukuisia tutkimuksia Possessiivisuffiksi:n ja sen vaikutusten ymmärtämiseksi paremmin, mikä on johtanut erilaisten lähestymistapojen ja teorioiden luomiseen tässä suhteessa. Tässä artikkelissa tarkastellaan Possessiivisuffiksi:een liittyviä eri näkökohtia sen historiasta ja kehityksestä sen vaikutuksiin nykyiseen yhteiskuntaan, jotta tästä aiheesta saadaan laaja ja täydellinen näkemys.
Possessiivisuffiksit (suomalaisessa kielioppiperinteessä myös omistusliitteet) ovat suffikseja, joita käytetään nominin, adposition, adverbin tai infiniittisen verbinmuodon yhteydessä persoonan ilmaisemiseen.[1][2]
Suomalaisessa kielioppiperinteessä possessiivisuffikseja on ollut tapana nimittää myös omistusliitteiksi. Suomen kielen kannalta ne nimittäin voidaan rinnastaa liitepartikkeleihin, koska ne eivät liity sanan taivutusvartaloon vaan taivutetun sananmuodon perään muiden suffiksien jälkeen (talo-i-ssa-mme)[3] ja koska ne, toisin kuin taivutussuffiksit yleensä, liittyvät vain nominilausekkeen edussanaan, eivät sen määritteisiin (nä-i-stä hyv-i-stä artikkele-i-sta-si, ei *nä-i-stä-si hyv-i-stä-si artikkele-i-sta-si).[4][5] Useimmissa uralilaisissa kielissä possessiivisuffiksit kuitenkin rinnastuvat käyttäytymiseltään muihin taivutussuffikseihin ja saattavat sijoittua myös esimerkiksi sijapäätteiden edelle.[5]
Nimitys ”possessiivisuffiksi” tai ”omistusliite” on hieman harhaanjohtava sikäli, että possessiivisuffikseja käytetään muunkin kuin omistajapersoonan ilmaisemiseen.[5] Harhaan voi johtaa myös se, että ”possessiivisuffiksiksi” nimitetään kansainvälisessä kielitieteellisessä kirjallisuudessa joskus johdinsuffikseja, joilla muodostetaan possessiivisia (omistajaa tms.) ilmaisevia adjektiiveja esimerkiksi slaavilaisissa kielissä (esim. slovakin starého otcova fajka ‘isoisän piippu’),[6] tai ylipäätään omistajaa merkitseviä (esimerkiksi genetiivisijan) suffikseja.[7]
Possessiiviset affiksit ovat maailmanlaajuisesti varsin tavallisia: World Atlas of Language Structures -tietokannan 902 kielestä possessiivisuffikseja käyttää 355, possessiiviprefiksejä 255 ja molempia näistä 32. Tietokannan kielistä vain 260:ssa ei ole lainkaan possessiivisia affikseja, vaan omistajapersoonaa ilmaistaan erillisillä sanoilla, esimerkiksi possessiivipronomineilla. Possessiivisilla affikseilla saattaa olla työnjako muiden omistajanilmausten kanssa: esimerkiksi papualaisessa loniun kielessä possessiivisuffikseilla ilmaistaan erottamatonta omistusta (ɛyɛ-m ‘sinun vere-si’), kun taas erotettavissa oleva omistus ilmaistaan erillisellä possessiivipartikkelilla.[7]
Possessiivisuffikseja käytetään kaikissa uralilaisen kielikunnan haaroissa, ja ne palautuvat uralilaiseen kantakieleen. Useissa itämerensuomalaisissa ja saamelaiskielissä niiden käyttö on kuitenkin vähentynyt ja rajoittunut (esimerkiksi perheenjäsenten nimityksiin) tai lakannut kokonaan. Esimerkiksi viron ja liivin kielessä possessiivisuffikseista on jäljellä vain muutama kivettymä tietyissä sananmuodoissa (vir. enese ’itsensä’, ”hänensä”).[5]
Uralilaisten kielten possessiivisuffikseilla voidaan merkitä ns. attributiivisessa omistuksessa omistajamääritteen persoonaa ja lukua, omistajapronominin sijasta tai ohella, kuten suomessa ((minun) autoni), tai myös ei-pronominaalisten omistajien yhteydessä (unk. Anna könyv-e ’Annan kirja’, sananmukaisesti ”Anna kirjansa”). Useissa uralilaisen kielikunnan haaroissa possessiivisuffikseja käytetään myös ns. predikatiivisen omistuksen ilmaisemiseen ’olemista’ merkitsevän verbin yhteydessä: marin Ӱдырышт уло (ydər-əšt ulo) ’heillä on tytär’ (”heidän tyttärensä on”), unk. nincsenek gyereke-i-nk ’meillä ei ole lapsia’ (”eivät-ole lapsemme”).[5]
Possessiivisuffikseja käytetään ilmaisemaan persoonaa adverbien ja adpositioiden yhteydessä (suom. allasi, unk. alattad) sekä verbien infiniittimuodoissa, sekä infinitiiveissä (unk. nem kell fél-n-ed ’sinun ei tarvitse pelätä’, ”pelätäsi”) että konverbirakenteissa (”lauseenvastikkeissa”). Possessiivisuffikseja käytetään myös pronominien yhteydessä, etenkin refleksiivi- ja resiprookkipronominien (suom. itse-lle-ni, unk. maga-m-nak). Ugrilaisissa kielissä persoonapronominien possessiivisuffiksilla varustetut muodot voivat toimia datiivin (hantin mɐn-em ’minulle’, ”minäni”) tai akkusatiivin tehtävässä (unk. eng-em ’minut’, tég-ed ’sinut’).[5]
Useissa uralilaisissa kielissä, etenkin marissa, permiläisissä kielissä (komi ja udmurtti) ja obinugrilaisissa kielissä (hanti ja mansi), possessiivisuffikseilla (etenkin 3. persoonan) voidaan ilmaista jonkinlaista määräisyyttä: niillä viitataan tunnettuun tai aikaisemmin mainittuun tarkoitteeseen. 1. persoonan possessiivisuffikseille voi kehittyä vokatiivisia käyttöjä, eli niitä käytetään tyypillisesti puhuteltaessa, esimerkiksi arvonimien, sukulaisuus- tai muuta suhdetta ilmaisevien sanojen yhteydessä (unk. uram ’hyvä herra!’, sananmukaisesti ”herrani”; suom. kultaseni).[5]
Useissa uralilaisissa kielissä possessiivisuffiksien yhteydessä voidaan erillisellä aineksella ilmaista omistetun luku, esim. unk. háza-m ’minun (yksi) taloni’, háza-i-m ’minun (useat) taloni’, ersämordvan ćora-zo ’hänen (yksi) poikansa’, ćora-n-zo ’hänen (useat) poikansa’. Luvun tai sijamuodon suffiksit saattavat muodostaa possessiivisuffiksin kanssa yhdistelmiä (esim. komin muodossa kerka-am ’talossani’ -am-pääte edustaa sekä 1. ensimmäisen persoonan possessiivisuffiksia että inessiivisijan suffiksia), minkä vuoksi kieliopeissa on kuvattava erikseen ns. absoluuttinen (possessiivisuffiksiton) ja possessiivinen taivutus.[5]
Suomen kielessä possessiivisuffikseja on viisi, koska yksikön ja monikon 3. persoonan possessiivisuffiksit ovat samannäköiset. Taivutuspäätteiden loppu-n ja -t puuttuvat possessiivisuffiksin edeltä, joten possessiivisuffiksilliset nominatiivi- ja genetiivimuodot ovat samannäköisiä (lapseni (nom.) täytti kolme vuotta / lapseni (gen.) ystävä täytti kolme vuotta), samoin yksikön ja monikon nominatiivimuodot (lapseni käy koulua / lapseni käyvät koulua).[2]
Suomen possessiivisuffiksit ovat
Kolmannessa persoonassa joko sekä persoonapronominin että possessiivisuffiksin taikka pelkän possessiivisuffiksin valinnalla ilmaistaan, onko kyse ns. refleksiivisestä omistuksesta (jossa omistaja on identtinen lauseen subjektin kanssa): Pekka näki autonsa (= oman autonsa) / Pekka näki hänen autonsa (= jonkun toisen auton). Jos refleksiiviomistuksessa on kyse muusta kuin henkilöstä, voidaan käyttää joko kolmannen persoonan possessiivisuffiksia tai se-demonstratiivipronominin genetiiviä, esim. koira näki isäntänsä tai koira näki sen isännän.
Suomen possessiivisuffiksit voivat liittyä paitsi substantiiveihin myös verbien nominaalimuotoihin (tullessani, sinun tekemäsi), adpositioihin (meidän ylitsemme), refleksiivi- ja resiprookkipronomineihin (itselleni, toisistaan) ja suhteutusadjektiiveihin (minun mittaiseni). Possessiivisuffikseja käytetään myös useissa tilaa ilmaisevissa adverbeissa (rähmällään, kummissaan, hämilläni). Näissä 3. persoonan muoto pyrkii puhekielessä usein yleistymään kaikkiin persooniin (mä tein sen ihan tahallaan), ja joissakin adverbeissa 3. persoonan muoto on jo täysin kiteytynyt (edelleen, uudestaan, yhteensä).[4]
Possessiivisuffiksin käyttö on suomen yleiskielen normien mukaan pakollista, jos omistajamääritteenä tai adposition pääsanana on genetiivimuotoinen persoonapronomini ((minun) kirjani, hänen edessään). Possessiivisuffiksi voi kuitenkin puuttua lähinnä monikon 1., harvemmin 2. persoonan pronominin sisältävistä vakiintuneista ilmauksista, joiden substantiivi ilmaisee mm. perheenjäsentä, yhteisöä tai asuinpaikkaa: meidän äiti, meidän perhe, teidän kunta. Myös erisnimen yhteydessä suffiksiton vaihtoehto on yleinen: meidän Antti (vrt. meidän isä).[8] Puhutussa suomen kielessä possessiivisuffiksit jäävät usein laajemminkin pois (mun kirja, sun äiti). Ilmiöllä on vanha murretausta, yleisintä possessiivisuffiksittomuus on ollut pohjalais- ja savolaismurteissa.[9]