Meriajokas

Tässä artikkelissa tutkimme ja analysoimme Meriajokas:een liittyviä eri näkökohtia. Sen alkuperästä ja historiasta sen merkitykseen nykyään, sen yhteiskuntavaikutusten ja sen vaikutuksen kautta jokapäiväisen elämän eri alueilla. Näillä linjoilla syvennymme Meriajokas:een ymmärtääksemme sen tärkeyden ja seuraukset sekä pohtiaksemme sen roolia nykymaailmassa. Yksityiskohtaisen ja kattavan analyysin avulla pyrimme valaisemaan tätä aihetta ja tarjoamaan lukijalle rikastuttavan näkökulman.

Meriajokas
Meriajokas kuvattuna C. A. M. Lindmanin teoksessa Bilder ur Nordens Flora (1917–1926).
Meriajokas kuvattuna C. A. M. Lindmanin teoksessa Bilder ur Nordens Flora (1917–1926).
Uhanalaisuusluokitus

Elinvoimainen [1]

Elinvoimainen

Tieteellinen luokittelu
Domeeni: Aitotumaiset Eucarya
Kunta: Kasvit Plantae
Alakunta: Putkilokasvit Tracheobionta
Kaari: Siemenkasvit Spermatophyta
Alakaari: Koppisiemeniset Magnoliophytina
Luokka: Yksisirkkaiset Liliopsida
Lahko: Alismatales
Heimo: Ajokaskasvit Zosteraceae
Suku: Ajokkaat Zostera
Laji: marina
Kaksiosainen nimi

Zostera marina
L.

Katso myös

  Meriajokas Wikispeciesissä
  Meriajokas Commonsissa

Meriajokas (Zostera marina) on merten rannikkoalueilla kasvava putkilokasvilaji, Se on meren pohjassa kasvava uposkasvi, joka muodostaa laajoja vedenalaisia niittyjä hiekkapohjille.[2] Se kiinnittyy juurakollaan hiekkapohjaan, ja sen kukkimattomat versot voivat olla jopa 2 metriä pitkiä. Kukkivat versot ovat lyhyempiä. Meriajokasta tavataan lähes koko Euroopan rannikkoalueilla, ja se on levinnyt lisäksi Pohjois-Amerikan ja Aasian rannikoille. Meriajokkaan laajat niityt ovat ekologisesti tärkeitä, sillä se on tärkeä elinympäristö monille leville, selkärangattomille ja kalanpoikasille.

Ulkonäkö ja koko

Meriajokkaan lehtiä
Rannalle huuhtoutunut meriajokas

Monivuotinen meriajokas tarrautuu suikertelevalla juurakollaan hiekkapohjaan, josta kasvi ottaa myös ravinteita. Kasvin versot ovat haarovia. Suomessa kukkimattomat versot ovat 20–100 cm pitkiä, mutta muualla lajista on tavattu jopa 200 cm pitkiä yksilöitä. Kukkivat versot ovat kukkimattomia versoja lyhyempiä, 25–50 cm pitkiä. Lehdet ovat tupellisia; tuppi on kooltaan noin 10 cm pitkä. Nauhamaisten lehtien lapa on 20–40 cm pitkä ja 3–5 mm leveä. Muodoltaan lehtilapa on tasasoukka ja pyöreäkärkinen ja siinä 3–9 pääsuonta. Meriajokkaan kukinto sijaitsee kasvulehtimäisen, 5–20 cm pitkän tukilehden hieman pullean tupin suojassa. Hede- ja emikukat ovat kukinnossa vuorotellen, kukintoranka on litteä. Kukat ovat kehättömiä. Heteen ponsi on 4–5 mm pitkä, emin luotti on kooltaan 2 mm. Suomessa meriajokas kukkii heinä-syyskuussa. Hedelmä on ohutseinäinen pähkylä, joka on kooltaan 2 × 0,5 mm.[2][3]

Itämeressä meriajokas kukkii harvoin, ja Suomessa hedelmiä on tavattu ainoastaan Ahvenanmaalta. Se leviääkin tavallisesti suvuttomasti katkeilevista versoistaan.[3][4] Stressaavissa kasvuoloissa kasvi lisääntyy herkemmin suvullisesti.[2] Hedekukinnoista lähtee runsaasti siitepölyä, joka leviää vedessä samalla tavalla kuin tuulipölytteisten kasvien siitepöly ilmassa.

Levinneisyys

Meriajokasta tavataan Euroopassa lähes koko rannikkoalueella Välimereltä Atlantille aina Pohjois-Norjaan ja Itämerelle Pohjanlahden eteläosiin saakka. Jäämereltä laji puuttuu lukuun ottamatta Vienanmeren esiintymiä. Laji on levinnyt myös suureen osaa Mustanmeren rannikkoalueita. Afrikassa lajia kasvaa Marokon Atlantin puoleisella rannikolla, mutta se puuttuu lähes kokonaan Välimeren etelärannikolta. Erillinen esiintymä sillä on Välimeren itäisessä pohjukassa. Meriajokas on levinnyt myös Pohjois-Amerikan Atlantin ja Tyynenmeren puoleisille rannikoille sekä muutamille alueille Tyynellämerellä Venäjän kaukoidässä, Japanissa ja Kiinassa.[5]

Suomen rannikolla meriajokas on alkuperäislaji.[3] Sitä on tavattu Suomenlahden rannikolla sekä Pohjanlahdella Porin korkeudelle saakka. Eniten sitä kasvaa Ahvenanmaan ja Varsinais-Suomen rannikkoalueilla.[6] Meriajokas on Suomessa luokiteltu silmälläpidettäväksi lajiksi,[7] vaikka se yleismaailmallisesti ajateltuna on elinvoimainen.[1]

Elinympäristö

Meriajokas kasvaa niin suolaisissa valtamerissä kuin murtovedessä, mutta aivan vähäsuolaisessa vedessä se ei viihdy.[8] Veden vähimmäissuolaisuuden pitää olla viisi promillea.[4] Kasvualustaksi se kelpuuttaa suojaiset hiekka- tai hiesupohjat.[2][3] Meriajokas on herkkä pohjan muutoksille ja merten rehevöitymiselle. Suolaisissa valtamerissä meriajokasta vaivaa myös Labyrinthula macrocystis -sienieläin, jonka aiheuttama tauti tuhoaa kasvin lehtiä ja juuria.[2]

Meriajokas muodostaa juurakkojensa välityksellä laajoja vedenalaisia niittyjä vuorovesirajan alapuolelle jopa viiden metrin syvyyteen. Meriajokasniityt ovat tärkeä elinympäristö lukuisille selkärangattomille lajeille sekä kalanpoikasille. Kasvustoissa elää myös monia epifyyttisiä eli kasvien pinnalla kasvavia viher-, puna- ja ruskolevälajeja, joista monet elävät ainoastaan meriajokkaalla. Laji on myös monien vesilintujen suosimaa ravintoa.[2]

Hyötykäyttö

Tanskalainen leväkattotalo, jossa on käytetty materiaalina meriajokasta

Tanskassa ja Etelä-Ruotsin Hallandissa meriajokasta on käytetty kattojen katemateriaalina[5][9] Kalifornianlahden ympäristössä asuneet seri-intiaanit käyttivät espanjalaisten 1600–1700-luvun siirtomaa-asiakirjojen mukaan meriajokasta ravintonaan. He tekivät siitä eräänlaista jauhoa, jota he käyttivät monenlaisiin ruokiin. Euroopasta meriajokkaasta puolestaan kerättiin suolaa polttamalla kasveja. Tapa oli elossa vielä ainakin 1800-luvulla Tanskassa.[10]

Lähteet

  • Nurminen, Leena: Meriajokas. Teoksessa Luonnossa: Kasvit II. Toim. Piirainen, Mikko. WSOY, Porvoo 2008, s. 109.
  • Retkeilykasvio. Toim. Hämet-Ahti, Leena & Suominen, Juha & Ulvinen, Tauno & Uotila, Pertti. Luonnontieteellinen keskusmuseo, Kasvimuseo, Helsinki 1998.
  • Ålands flora. Toim. Hæggström, Carl-Adam & Hæggström, Eeva. Toinen laajennettu painos. Espoo 2010.

Viitteet

  1. ↑ a b Short, F. T., et al.: Zostera marina IUCN Red List of Threatened Species. Version 2013.2. 2010. International Union for Conservation of Nature, IUCN, Iucnredlist.org. Viitattu 7.12.2013. (englanniksi)
  2. ↑ a b c d e f Nurminen 2008, s. 109.
  3. ↑ a b c d Retkeilykasvio 1998, s. 518.
  4. ↑ a b Itämeriportaali: Meriajokas (Arkistoitu – Internet Archive) Viitattu 30.6.2013.
  5. ↑ a b Den virtuella floran: Bandtång (myös levinneisyyskartat) Viitattu 30.6.2013. (ruotsiksi)
  6. ↑ Lampinen, R., & Lahti, T. 2013: Kasviatlas 2012: Meriajokkaan levinneisyys Suomessa. Helsingin Yliopisto, Luonnontieteellinen keskusmuseo, Helsinki. Viitattu 30.6.2013.
  7. ↑ Rassi, P., Hyvärinen, E., Juslén, A. & Mannerkoski, I. (toim.): Suomen lajien uhanalaisuus – Punainen kirja 2010, s. 203. Ympäristöministeriö & Suomen ympäristökeskus, 2010. ISBN 978-952-11-3806-5 Suomen lajien uhanalaisuus – Punainen kirja 2010, sivut 181–685 (pdf).
  8. ↑ Ålands flora 2010, s. 430.
  9. ↑ Hedvigs Hus Museumsforeningen for Læsœ. Arkistoitu 12.5.2010. Viitattu 8.12.2013. (tanskaksi)
  10. ↑ Hemminga, Marten A. & Duarte, Carlos M.: Seagrass Ecology, s. 248–249. Cambridge: Cambridge University Press, 2000. ISBN 0-521-66184-6 Google-kirjat Viitattu 8.12.2013. (englanniksi)

Aiheesta muualla