Sinirikko

Nykymaailmassa Sinirikko:stä on tullut yleinen kiinnostava aihe, joka kattaa monenlaisia ​​näkökohtia. Politiikasta teknologiaan, kulttuuriin ja yhteiskuntaan Sinirikko on jättänyt merkittävän jäljen jokaiselle näistä alueista. Rajat ja sukupolvet ylittävällä vaikutuksella Sinirikko:stä on tullut kohtaamispaikka pohdiskelulle, keskustelulle ja toiminnalle. Tässä artikkelissa tutkimme, kuinka Sinirikko on vaikuttanut ja muokannut elämämme eri osa-alueita, sekä sen tulevaisuuden haasteita ja mahdollisuuksia.

Sinirikko
Tieteellinen luokittelu
Domeeni: Aitotumaiset Eucarya
Kunta: Kasvit Plantae
Alakunta: Putkilokasvit Tracheobionta
Kaari: Siemenkasvit Spermatophyta
Alakaari: Koppisiemeniset Magnoliophytina
Luokka: Kaksisirkkaiset Magnoliopsida
Lahko: Saxifragales
Heimo: Rikkokasvit Saxifragaceae
Suku: Lehtirikot Saxifraga
Laji: oppositifolia
Kaksiosainen nimi

Saxifraga oppositifolia
L.

Katso myös

  Sinirikko Wikispeciesissä
  Sinirikko Commonsissa

Sinirikko (Saxifraga oppositifolia) on vihreänä talvehtiva, vuoristojen ja arktisten alueiden pienikokoinen rikkokasvi.

Ulkonäkö ja koko

Sinirikon kukkia.
Tyypillinen sinirikon kasvupaikka.
Hedelmiä ja siemeniä

Sinirikko on kasvutavaltaan mätästävä ja muodostaa mattomaisia tai patjamaisia kasvustoja. Se on runsashaarainen, rento ja tiheälehtinen. Kasvin kukalliset varret kasvavat 2–5 cm korkeiksi ja nousevat kohenevasti ylöspäin. Möyheät, ruodittomat lehdet ovat nelirivisesti vastakkain. Ne ovat pitkulaisia, ripsilaitaisia ja väriltään sinivihreitä ja usein kalkkitäpläisiä. Sinipunaiset, kaksineuvoiset kukat ovat yksittäin. Verhiö ja teriö ovat viisilehtisiä. Heteitä on 10 kappaletta. Emiö on kaksilehtinen ja enintään tyvestä yhdislehtinen. Emilehtien tyvellä on mesisuomuja. Suhteessa kasvin muuhun kokoon sen kukat ovat varsin suurikokoisia. Sinirikko kukkii lumen sulamisen jälkeen, Suomessa heinä–elokuussa. Kukinnan jälkeen kypsyy kaksiosainen, monisiemeninen kota.[1]

Sinirikon voi sekoittaa tunturikohokkiin (Silene acaulis). Myös sielikkö (Kalmia procumbens) on hieman samannäköinen, matala sinipunakukkainen laji.

Levinneisyys

Sinirikon levinneisyys on sirkumpolaarinen, mutta varsin hajanainen. Euroopassa sitä tavataan Skandeilla, Kuolan niemimaalla, Uralilla, Islannissa, Huippuvuorilla, Pohjois-Irlannissa, Skotlannissa, Sudeeteilla, Karpaateilla, Alpeilla, Apenniineilla ja Pyreneillä. Aasiassa lajia tavataan paikoitellen Pohjois-Siperiassa ja Keski-Aasian vuoristoseuduilla. Sinirikko on levinnyt myös Pohjois-Amerikkaan, jossa sitä kasvaa Kalliovuorilla ja Kanadan koillisosissa. Laji on tavanomainen myös Grönlannissa.[2] Suomessa sinirikkoa esiintyy vain Enontekiön ja Utsjoen tuntureilla.[3] Vain Enontekiön suurtuntureilla laji on Suomessa tavanomainen.[4]

Elinympäristö

Sinirikolle mieluisia kasvupaikkoja ovat Suomessa tuntureiden soraiset ja lietteiset puronvarret sekä lumenviipymäpaikat, kallioiden pengermät sekä valuvesihyllyt. Laji on kalkinvaatija.[3]

Lähteet

  • Hämet-Ahti, Leena, Suominen, Juha, Ulvinen, Tauno & Uotila, Pertti (toim.): Retkeilykasvio, s. 229. (4. uudistettu paino) Helsinki: Luonnontieteellisen keskusmuseon kasvimuseo, 1998. ISBN 951-45-8167-9

Viitteet

  1. ↑ Retkeilykasvio 1998, s. 226, 229.
  2. ↑ Den virtuella floran: Purpurbräcka (myös levinneisyyskartat) (ruotsiksi) Viitattu 7.1.2012.
  3. ↑ a b Retkeilykasvio 1998, s. 229.
  4. ↑ Lampinen, R. & Lahti, T. 2017: Kasviatlas 2016. Helsingin Yliopisto, Luonnontieteellinen keskusmuseo, Helsinki. Kasviatlas 2016: Sinirikon (Saxifraga oppositifolia) levinneisyys Suomessa Viitattu 16.12.2017.

Aiheesta muualla