Kustaa III

Kustaa III
Kustaa III, maalannut Lorens Pasch nuorempi 1783. Vaasan hovioikeudelle tilattu muotokuva.
Ruotsin kuningas
Valtakausi	12. helmikuuta 1771 – 29. maaliskuuta 1792
Kruunajaiset	29. toukokuuta 1772, Storkyrkan, Tukholma
Edeltäjä	Aadolf Fredrik
Seuraaja	Kustaa IV Aadolf
Syntynyt	24. tammikuuta (J: 13. tammikuuta) 1746 Tukholman kuninkaanlinna, Tukholma, Ruotsi
Kuollut	29. maaliskuuta 1792 (46 vuotta) Tukholma, Ruotsi
Hautapaikka	Riddarholmskyrkan, Tukholma
Puoliso	Sofia Magdalena
Lapset	Kustaa IV Aadolf Kaarle Kustaa
Koko nimi	Gustav
Suku	Holstein-Gottorp
Isä	Aadolf Fredrik
Äiti	Loviisa Ulriika
Uskonto	luterilainen
Nimikirjoitus

Kustaa III (ruots. Gustav III) ; (24. tammikuuta (J: 13. tammikuuta) 1746 Tukholman kuninkaanlinna, Tukholma – 29. maaliskuuta 1792 Tukholma) oli Ruotsin kuningas vuosina 1771–1792.^[1]

Hän palautti ylimmän hallitusvallan säädyiltä kuninkaalle, edisti kulttuuria ja kävi sodan Venäjää vastaan (ns. Kustaan sota, 1788–1790).^[1] Hänen itsevaltainen hallitsemistapansa aiheutti lopulta vakavan konfliktin aateliston kanssa, ja häntä vastaan syntyi salaliitto, joka johti hänen murhaansa.

Jälkipolvien silmissä Kustaa III on ollut Ruotsin historian kiehtovimpia persoonallisuuksia, ja häntä pidetään myös yhtenä Ruotsin lahjakkaimmista hallitsijoista. Hänen vahvuuksiaan olivat terävä äly ja taiteellinen lahjakkuus. Heikkouksia puolestaan olivat impulsiivisuus sekä taipumus teeskentelyyn ja teatraaliseen käytökseen.^[2]

Kustaa herätti jo omana aikanaan ihmisissä hyvin ristiriitaisia tunteita. Myös nykyhistorioitsijoilla on vaikeuksia saada otetta Kustaan monitahoisesta persoonallisuudesta.

Hän oli kuningas Aadolf Fredrikin ja kuningatar Lovisa Ulrikan vanhin poika. Hänellä oli kolme sisarusta; hänen veljiään olivat Kaarle XIII (1748–1818) Södermanlandin herttua ja Fredrik Adolf (1750–1803) Itä-Götanmaan herttua, jolla ei ollut laillisia jälkeläisiä sekä sisar prinsessa Sofia Albertina (1753–1829) Quedlinburgin abbedissa, joka pysyi naimattomana.

Gustavin lahjoja, luonnetta ja keskittymiskykyä edisti hänen äitinsä, vilkas ja vahvatahtoinen kuningatar Lovisa Ulrika. Tämä vaikutti häneen voimakkaimmin lapsuudessa ja nuoruudessa, ja hän oli äitinsä suosikkilapsi. Äidin intohimoinen kiinnostus taiteeseen, kirjallisuuteen ja teatteriin siirtyi pojalle. Valistuneen itsevaltius periaatteen läpitunkema Lovisa Ulrika juurrutti Gustaviin käsityksen vahvan hallitsijan henkilökohtaisen vallan tärkeydestä ja herätti tässä halun toteuttaa se.^[3]

Gustavilla oli 4-8 -vuoden ikäisenä opintojen ohjaajana aikansa merkittävin kulttuuripersoona kreivi Carl Gustaf Tessin. Tästä tuli hänen moraalin ja ranskan opettajansa, joka antoi myös taideopetusta runsaan visuaalisen materiaalin höystämänä. Historian opetus annettin Olof von Dalinille, joka herätti Gustavissa tämän elämän loppuun asti kantaneeseen kiinnostukseen historiaan. Gustavin elämä 10-16 -vuotiaana oli vaikea siirtymäkausi monessa suhteessa. Opintojenohjaaja, opettajat ja hovimiehet vaihtuivat myrskyisten vuoden 1755-1756 valtiopäivien (joiden lopuksi Lovisa Ulrika teki epänonnistuneen vallankaappausyrityksen) seurauksena, koska epäiltiin että kruununperijää kasvatettiin väärin poliittisesti. Uudeksi opintojenohjaajaksi valtiopäivät nimittivät Carl Fredrik Schefferin ja opettajaksi matemaatikko ja fyysikko Samuel Klingenstiernan. Niille, joista Gustav on aina kuullut perheessään puhuttavan kriittisesti ja vastentahtoisesti, hänen oli nyt osoitettava tottelevaisuutta. Gustavin alunperin totuutta rakastavalle luonteelle tästä tuli vaarallinen syy teeskennellä. Kohtalokkainta oli se, että aluksi Scheffer ja Klingenstierna eivät kohdelleet häntä sillä rakastavalla ymmärryksellä, johon hän oli tottunut lapsuudessaan. ^[3]

Juuri näinä ratkaisevina nuoruusvuosina Gustav sai merkittävimmän kirjallisen sivityksensä. Häntä ei ollut helppo käsitellä opiskelijana, mutta hän oppi äärettömän helposti. On väitetty että Gustavin saama opetus oli pinnallista ja yksipuolista, mikä ei kuitenkaan pidä paikkaansa. Klassisten kielten suhteen se oli huonompaa kuin sen ajan kymnaaseissa; Gustav ei osannut latinaa juuri lainkaan. Muissa aineissa opetus oli kuitenkin selvästi ylivertaista, kuten ranskassa, historiassa, matematiikassa, moraaliopissa sekä luonnontieteissä, julkis- ja valtionoikeudessa. Nykykielistä Gustav opiskeli vain ranskaa, mutta erinomaisin tuloksin. Aikuisena hän kirjoitti ja puhui tätä kieltä sujuvasti. Kirjetyylissään hän yritti käyttää mahdollisimman paljon vapaamuotoista keskustelukieltä. Vuonna 1762 hänen säännöllinen koulutuksensa päättyi 16-vuotiaana. Siihen mennessä hän oli voittanut murrosiän suurimmat vaikeudet ja opintojen ohjaajan, opettajan ja hovimiesten seurassa hänestä oli tullut sen vilkasluonteinen keskipiste.^[3]

Seuraavista vuosista ennen valtaistuimelle nousua vuonna 1771 tuli kruununprinssi Gustaville tärkeä valmistautumisaika. Hovissa viljeltiin intellektuaalisia ja esteettisiä nautintoja, ääneen lukemista ja teatteria, jälkimmäistä osittain harrastajanäyttelijöiden voimin, osittain Lovisa Ulrikan kutsuman ranskalaisen teatteriryhmän esittämänä. Päänäyttämönä oli Drottningholmin linnanteatteri. Tähän teatterielämään Gustav osallistui nyt yhä aktiivisemmin, ei vain katsojana, vaan myös näyttelijänä ja ohjaajana sekä näytelmäkirjailijana. Nämä kiinnostuksen kohteet valloittivat hänen iltansa, usein myöhään yöhön saakka. Päivät omistettiin vakavammille harrastuksille, säännöllisille vierailuille valtaneuvoston kokouksissa, joissa hän toimi isänsä Aadolf Fredrikin asettamana epävirallisena valvojana, Uppsalan yliopiston kanslerina toimimiseen, jonkin verran myös sotaharjoituksiin osallistumiseen sekä matkustamiseen. Harva ruotsalainen hallitsija on tullut valtaneuvoston jäseneksi niin pitkän koulutusjakson ja niin monipuolisen kokemuksen jälkeen kuin kruununprinssi Gustav.^[3]

Gustavin varhainen pyrkimys kuninkaan vallan kasvattamiseen alkoi saada hieman kiinteämpää muotoa vuonna 1767, kun hän osittain opinto-ohjaajansa Carl Fredrik Schefferin kautta tutustui valtion fysiokratismin oppiin, jossa perinnöllistä monarkiaa ja autokratiaa puolustetaan parhaana hallintomuotona, ja sai myös tietää, että Ranskan hallitus aikoi tukea perustuslaillista muutosta Ruotsissa. Vaikka Gustavin oli seuraavina vuosina muutettava suunnitelmiaan jonkin verran perustuslaillisempaan suuntaan, toivoen siten voivansa saada Hattupuolueen tuen, hän ei onnistunut toteuttamaan niitä käytännössä; valtiopäivillä 1769-1770 Hatut kärsivät täydellisen tappion.^[3]

Myöhään syksyllä 1770 Gustav lähti matkalle Ranskaan, jolla oli virallisesti selkeä koulutustarkoitus, mutta jonka tarkoituksena oli myös selvittää Ranskan hallituksen asenne. Gustavin oleskelu Ranskassa kesti tuskin kaksi kuukautta, mutta antoi hänelle laajan käsityksen ranskalaisista kulttuuriolosuhteista. Oleskelunsa aikana hän sai tiedon, että hänen isänsä oli kuollut äkillisesti aivoinfarktiin 12. helmikuuta 1771. Kuningas Ludvig XV ja Ranskan hallitus neuvoivat häntä yrittämään sovittaa keskenään sotivat osapuolet ja koota kansa oman persoonansa ympärille.^[3]

Pääartikkeli: Kustaa III:n vallankaappaus

Kustaa III tuli kuninkaaksi 25-vuotiaana vuonna 1771, isänsä Aadolf Fredrikin kuoleman jälkeen. Ruotsin hallitusvalta kuului tuolloin säädyille, joten kuninkaan tehtäväksi jäi muodollisena valtionpäämiehenä toimiminen. Kustaalle ei kuitenkaan tällainen sivustakatsojan rooli riittänyt, sillä hänet oli kasvatettu valistuneen yksinvaltiuden kannattajaksi. Hänen mielestään kuninkaan piti toimia aktiivisesti valtakunnan politiikassa sovitellen puolueriitoja ja lieventäen säätyjen välisiä jännitteitä. Hän oli myös aidosti huolestunut Ruotsin turvallisuudesta: Venäjä ja muut ulkovallat jakelivat anteliaasti lahjuksia ruotsalaisille poliitikoille ja sekaantuivat yhä enemmän Ruotsin sisäisiin asioihin.^[4] Oli jopa pelättävissä, että pidemmän päälle Ruotsille kävisi kuten Puolalle, joka menetti kokonaan itsenäisyytensä vuonna 1795.^[5]

Yritettyään ensin turhaan vaikuttaa asioihin laillisilla keinoilla päätti Kustaa lopulta turvautua armeijan avulla tehtävään vallankaappaukseen. Upseeristo oli ollut jo pitkään tyytymätön siihen, miten armeijan tarpeet huomioitiin valtiopäivillä.^[6] Kustaa arvioi, että armeija todennäköisesti asettuisi säätyjen ja kuninkaan välisessä konfliktissa kuninkaan puolelle. Vallankaappauksen suunnittelu alkoi keväällä 1772. Kustaan tärkeimpinä avustajina suunnittelussa olivat suomalaissyntyinen vapaaherra Jakob Magnus Sprengtporten ja ruotsalainen ylijahtimestari Johan Christopher Toll. Sprengtportenin tehtävänä oli nostaa kapinaan Suomenlinnaan sijoitetut armeijan yksiköt, kun taas Tollin vastuulla oli Skåneen sijoitettujen joukkojen suostuttelu Kustaan puolelle. Tätä suunnitelmaa ryhdyttiin toteuttamaan elokuussa 1772. Säädyt saivat kuitenkin vallankaappaushankkeesta vihiä, joten Kustaalla ei ollut aikaa odottaa kapinahankkeiden onnistumista. Hän päätti luottaa omaan puhetaitoonsa: lyhyessä ajassa hän puhui Tukholmaan sijoitetut joukko-osastot puolelleen ja sai siten pääkaupungin haltuunsa.^[7]

Kustaan uhkapeli kannatti. Säätyjen 50 vuotta kestänyt valta romahti yllättävän nopeasti. Kustaa saneli 21. elokuuta 1772 uuden hallitusmuodon, joka säätyjen edustajien oli pakko hyväksyä sotilaiden läsnä ollessa. Kansalla ei juurikaan ollut halua puolustaa säätyjä, sillä säätyvallan viimeiset vuodet olivat olleet poliittisesti hyvin riitaisia ja sekavia. Valtiontalous oli käynyt konkurssin partaalla.^[8] Kustaa osasi varmistella kansansuosiotaan taitavalla propagandalla, joka liioitteli säätyvallan epäkohtia ja lupasi kuningasvallan tuovan vakautta ja parempaa elintasoa.^[9] Hän myös virkisti kansan muistoja Ruotsin aiemmasta suurvalta-asemasta ja esitteli itsensä Kustaa Vaasan ja Kustaa II Aadolfin urotekojen jatkajana.^[5]

Ruotsin naapurimaille vallankaappaus oli huono uutinen, sillä se vähensi niiden mahdollisuuksia vaikuttaa Ruotsin sisäisiin asioihin. Venäjä, Preussi ja Tanska olivat jopa aiemmin julistaneet, että muutokset Ruotsin hallitusmuotoon ovat casus belli, eli oikeutus sotatoimille.^[10] Venäjä oli kuitenkin vallankaappauksen aikaan sodassa Turkkia vastaan, ja lisäksi sitä työllisti Puolan ensimmäinen jako, johon myös Preussi osallistui. Tanska puolestaan kyllä keskitti joukkoja Ruotsin rajalle ja uhkasi sodalla, mutta ei lähtenyt kuitenkaan yksin sotaan Ruotsia vastaan.^[11]

Uusi hallitusmuoto siirsi toimeenpano- ja nimitysvallan kuninkaalle. Aiemmin toimeenpanovaltaa käyttänyt valtaneuvosto muuttui neuvoa-antavaksi hallintoelimeksi. Myös budjettivalta siirtyi kuninkaalle, tosin hän joutui määrävälein selvittämään valtakunnan rahojenkäyttöä säädyille. Uusille veroille oli saatava säätyjen suostumus.

Lainsäädäntövalta jaettiin kuninkaan ja säätyjen kesken, eli molemmilla oli toisaalta aloiteoikeus uusiin säädöksiin, toisaalta mahdollisuus estää uusien säädösten voimaantulo (ns. veto-oikeus). Valtiopäivien koollekutsumiseen oli oikeus vain kuninkaalla. Tuomiovalta annettiin valtaneuvostolle, jonka äänestyksissä kuninkaalla oli kaksi ääntä.

Kustaa otti hallitusmuotoonsa runsaasti vaikutteita Kustaa II Aadolfin vuoden 1611 hallitsijanvakuutuksesta. Sanamuodoltaan hallitusmuoto oli monin paikoin hyvin tulkinnanvarainen. Tämä saattoi johtua kiireellisestä laatimisaikataulusta, mutta tulkinnanvaraisuus saattoi myös olla tahallista. Kun syntyi epäselvyyttä jonkin säännöksen tarkoituksesta, saattoi kuningas tulkita sen omalta kannaltaan parhain päin.^[12]

Vuoden 1772 hallitusmuoto muutti Ruotsin perustuslailliseksi monarkiaksi, jossa kuninkaalla oli hyvin vahva asema. Vaikka Kustaa lisäsikin huomattavasti kuninkaan valtaa, oli hänellä eurooppalaisiin virkaveljiinsä verrattuna varsin vaatimaton asema. Esimerkiksi Ranskassa ja Preussissa kuningas oli ehdoton itsevaltias, jonka ei tarvinnut jakaa valtaansa kenenkään kanssa.

Kustaa III oli monessa suhteessa hyvin edistyksellinen hallitsija. Hän uudisti oikeuslaitosta lopettamalla kidutuksen käytön kuulusteluissa. Hän myös vähensi kuolemanrangaistuksen käyttöä. Uskonnollisissa asioissa hän oli suvaitsevainen: papiston enemmistön vastustuksesta huolimatta juutalaiset saivat vuonna 1782 oikeuden harjoittaa uskontoaan tietyissä Ruotsin kaupungeissa.^[13] Myös katolisilla oli oikeus harjoittaa uskontoaan vuoden 1781 säädöksen mukaisesti.^[14]

Kulttuurielämän kannalta Kustaa III oli hyvin merkittävä hallitsija.^[15] Hän perusti vuonna 1773 Kuninkaallisen oopperan, vuonna 1786 Ruotsin Akatemian ja vuonna 1788 Kuninkaallisen draamateatterin. Hän suosi erityisesti näyttämötaidetta, jossa hän käytti esikuvana ranskalaista teatteria ja esiintyi itsekin näyttelijänä. Kuningas kirjoitti itse useita näytelmiä ruotsiksi, koska ei saanut tarpeeksi tasokasta kirjailijaa innostumaan asiasta. Jean Louis Desprez maalasi lavasteet ja Johann Gottlieb Naumann sävelsi musiikin Kustaa Vaasasta kertovaan oopperaan.^[3]

Kustaan kiinnostus arkkitehtuuriin ja sisustamiseen näkyy etenkin siinä, että hänen mukaansa on nimetty kokonainen tyylisuunta, "kustavilaisuus". Hänen suosikkitaiteilijansa oli kuvanveistäjä Johan Tobias Sergel, jota hän piti parempana kuin italialaisia kuvanveistäjiä.^[14][3] Maalaustaiteessa hän suosi etenkin muotokuvataiteilijoita kuten Alexander Roslin. Hän keräsi myös arvostetun kokoelman vanhaa ulkomaista maalaustaidetta. ^[3]

Lokakuun 1783 ja elokuun 1784 välillä hän matkusti salanimellä greve af Haga (Hagan kreivi) seurueensa kanssa Pisaan, Firenzeen ja Roomaan. Matka tapahtui osittain lääkäreiden neuvosta mutta myös mahdollisten Venäjän ja Tanskan muodostaman liittouman vastaisten liittolaisten etsimisenä. Hän oli keväällä 1783 ollessaan tarkastamassa joukkoja Suomessa Parolannummella pudonnut ratsailta ja murtanut käsivartensa. Jatkuvasti särkevän käden katsottiin hyötyvän lämpimämmästä ilmanalasta ja Pisan San Guglielmon kuumista lähteistä. Kustaa III vieraili Firenzessä Palazzo Pittissä, johon hän ihastui ikihyviksi sekä tapasi kaupungissa Itävallan keisari Joosef II:n sekä osallistui joulumessuun Pietarinkirkossa Roomassa ja tapasi paavi Pius VI:n.^[14]

Tämän jälkeen seurasi tutustuminen kulttuurinähtävyyksiin, teatteriin ja oopperaan. Italialainen näyttämötaide ei tehnyt kuninkaaseen sanottavaa vaikutusta. Matka jatkui Napoliin, jossa vierailtiin matkan kohokohdassa, Pompejissa. Napolin kuningatar Maria Karolinan seurassa Kustaa III viihtyi paremmin kuin metsästystä harrastavan kuningas Ferdinand IV:n kanssa. Matka jatkui Roomaan ja sieltä Venetsian ja Parman kautta Pariisiin ja Versailles'hin, josta palattiin elokuussa 1784 kotimaahan.^[14]

Viimeisinä vuosinaan hän suunnitteli Hagaparkeniin linnaa, jossa hän halusi esitellä Italiasta ostettujen antiikkiveistosten kokoelmiaan suurissa gallerioissa. Hänen valtiolle lahjoitetut arvokkaat veistos- ja maalauskokoelmansa muodostivat Nationalmuseetin kokoelmien perustan.^[3]

Enonsa Fredrik II Suuren tavoin Kustaa oli erityisen kiinnostunut ranskalaisesta kulttuurista ja puhui sujuvasti ranskaa. Mielenkiintoa riitti myös Suomen asioihin. On jopa väitetty, ettei yksikään Ruotsin hallitsija ole osoittanut niin paljon kiinnostusta Suomen kehittämiseen kuin Kustaa III.^[16]

Kustaa III vieraili ensimmäisen kerran nykyisen Suomen alueella vuonna 1775. Vaasaan perustettiin tuolloin hovioikeus. Kustaan hallintokaudella perustettiin myös vuonna 1779 Tampereen ja vuonna 1775 Kuopion kaupungit, ja Hämeenlinna siirrettiin Kustaan aloitteesta linnan puolustusvarustusten tieltä nykyiselle paikalleen vuonna 1777.

Kustaa III ei ollut kuitenkaan kiinnostunut valtiontalouteen liittyvistä asioista, joten hän delegoi vastuun niistä muille.^lähde? Aluksi valtiontaloudesta vastasi Johan Liljencrants. Hän onnistui vakauttamaan valuutan arvon lunastamalla setelirahat pois liikenteestä. Ruotsi siirtyi hopearahakantaan. Valtion tuloja yritettiin lisätä säätämällä vuonna 1775 viinanpolttomonopoli valtiolle. Kansa kuitenkin jatkoi ahkerasti viinan kotipolttoa. Kun viranomaiset alkoivat sakottaa kotipolttajia ja takavarikoida viinapannuja, aiheutui tästä suurta katkeruutta, ja kuninkaan kansansuosio heikkeni. Kustaa rauhoitti tilanteen palauttamalla kotipoltto-oikeuden vuonna 1777.^[17]

Kustaa III:lla oli myös huonot puolensa. Hänen tunteellinen ja oikutteleva luonteensa teki politiikasta epäjohdonmukaista.^[18] Kuninkaan tuhlaavaisuus heikensi vaarallisella tavalla valtiontaloutta. 1780-luvulla hän alkoi hallita yhä itsevaltaisemmin ja asetti virkanimityksissä usein henkilökohtaiset mieltymyksensä pätevyyden edelle. Kuninkaan ympärille kasvoi liehittelijöiden ja juonittelijoiden verkosto, mikä heikensi valtionhallinnon toimivuutta. Hän myös perui joitakin aiemmin tehtyjä edistyksellisiä säädöksiä. Esimerkiksi vuoden 1774 painovapauslaki kavensi huomattavasti sananvapauden rajoja, joita oli ollut aiemmassa laissa vuodelta 1766.

Kruununprinssi Gustav avioitui vuonna 1766 tanskalaisen prinsessa Sofia Magdalenan kanssa. Kihloihin he olivat menneet jo viisivuotiaina valtiopäivien päätöksellä vuonna 1751, vastoin vanhempien tahtoa. Kuningattaren ehdokas oli hänen sisarensa tytär, saksalainen prinsessa.^[19] Kun Sofia Magdalenan muotokuvaa esiteltiin Tukholmassa, Kustaan äiti Lovisa Ulrika kommentoi: "Miksi Gustav, näytät olevan jo rakastunut häneen! Hän näyttää tyhmältä", minkä jälkeen hän kääntyi nuoremman poikansa, prinssi Kaarlen puoleen ja lisäsi: "Hän sopisi sinulle paremmin !"^[20]

Kihlaus vahvistettiin 3. huhtikuuta 1766 ja avioliitto solmittiin ensin välittäjän avustuksella Christiansborgin linnan kirkossa Kööpenhaminassa 1. lokakuuta 1766. Toinen vihkiminen tapahtui Tukholmassa 4. marraskuuta 1766 Kuninkaanlinnan kappelissa kruununprinssi Kustaan läsnäollessa.^[21]

Avioliitosta tuli onneton, sillä Sofia Magdalena ei uskonnollisena ja ujona koskaan sopeutunut Kustaan eloisaan hoviin. Lisäksi Kustaan äiti, leskikuningatar Lovisa Ulrika, joka oli vastustanut poikansa avioliittoa, teki parhaansa pilatakseen sen kokonaan.^[15][22]

Kustaan ja Sofia Magdalenan välinen kirjeenvaihto on arkistoitu Uppsalan yliopiston kirjastoon. Kustaa kohteli pitkään puolisoaan varoen ja etäisesti, mutta suomalaisen hovitallimestari Adolf Fredrik Munckin avustamana puolisot lähenivät toisiaan. Liikkui tosin huhuja näiden kolmen jakamasta vuoteesta ja mahdollisuudesta, että Munck olisi vuonna 1778 syntyneen kruununperillinen Kustaa Aadolfin isä.^[22] Myöhempi historiankirjoitus on kuitenkin yleisesti vapauttanut Munckin isyysepäilyistä ja kuningasta pidetään kruununperillisen todellisena isänä, vaikka esimerkiksi kuninkaan äiti leskikuningatar Lovisa Ulrika uskoikin muuta ja levitti asiasta tarkoituksellisesti ilkeitä juoruja.^[23][21] Tämä aiheutti äidin ja pojan suhteisiin pysyvän välirikon, joka sovittiin vasta Lovisa Ulrikan kuolinvuoteella vuonna 1782.^[24]

Kustaan toinen poika Karl Gustav kuoli jo vauvaiässä vuonna 1783. Pojan kuolema oli Kustaalle niin suuri järkytys, että hän ei kyennyt osallistumaan hautajaisiin.

Avioliitosta syntyivät lapset:

• Kustaa Aadolf, kruununprinssi (1. marraskuuta 1778 – 7. helmikuuta 1837)

• Karl Gustav (elokuu 1782 – maaliskuu 1783), kuoli äkillisesti alle 10 kuukauden ikäisenä

Pääartikkeli: Kustaa III:n sota

Vaikka Kustaa III viihtyi parhaiten teatterissa, eivät sotilasasiatkaan olleet hänelle vastenmielisiä. Ulkopolitiikassa suurin painoarvo oli idänpolitiikalla, eli Ruotsin suhtautumisessa Venäjän uhkaan.^[16] Kustaa osoitti suurta mielenkiintoa Suomen itärajan puolustusta kohtaan ja valtuutti Göran Magnus Sprengtportenin perustamaan rajalle pieniä helposti liikuteltavia yksiköitä, jotka soveltaisivat vihollisen torjumiseen sissitaktiikkaa. Viaporin ja Svartholman linnoituksia vahvistettiin sekä laivastoa kehitettiin. Rantasalmelle perustettiin Sprengtportenin aloitteesta Haapaniemen kadettikoulu. Sprengtporten oli erittäin lahjakas upseeri, mutta hän ajautui vuonna 1780 välirikkoon kuninkaan kanssa ja erosi virastaan. Hänen eronsa on arvioitu olleen korvaamaton vahinko Suomen puolustukselle.^[25]

Sprengtporten ei ollut ainoa mies, jolla oli vaikeuksia tulla toimeen kuninkaan kanssa. 1780-luvulla aateliston tyytymättömyys kuninkaan itsevaltaiseen hallintotapaan kasvoi. Tässä tilanteessa Kustaa alkoi etsiä sotilaallisia keinoja oman kunniansa kirkastamiseksi. Ruotsin suurvalta-aseman palauttaminen valloitussodan avulla oli alun alkaenkin ollut keskeinen osa hänen ulkopolitiikkaansa. Taustalla vaikutti myös hänen halunsa esiintyä suurena Kustaa II Aadolfin kaltaisena soturikuninkaana.^[17]

Ensin Kustaa suunnitteli hyökkäystä Norjaan, mutta muutti sitten mielensä ja otti tavoitteekseen Venäjälle vuosina 1721 ja 1743 menetettyjen alueiden palauttamisen. Hyökkäyssotaan olisi kuitenkin tarvittu valtiopäivien lupa, joten Kustaa tarvitsi tekosyyn sodanjulistukseen. Sellainen saatiin kesäkuussa 1788, kun venäläinen rajapartio eksyi Suomen puolelle.

Sota sujui kokonaisuutena huonosti. Vaikka Venäjä oli samaan aikaan sodassa Turkkia vastaan, se pystyi puolustautumaan menestyksellisesti. Maavoimien hyökkäys Haminaa kohti pysähtyi heti alkuunsa, eikä Suursaaren meritaistelussa pystytty lyömään Venäjän laivastoa. Alkuperäinen suunnitelma Pietarin valtaamisesta osoittautui täysin epärealistiseksi. Upseerien keskuuteen levisi kapinamieliala: jotkut ottivat maanpetoksellisella tavalla yhteyttä Venäjän keisarinna Katariina II:een (ns. Liikkalan nootti), ja 112 upseeria oli mukana ns. Anjalan liitossa, jossa kuningasta arvosteltiin laittoman hyökkäyssodan aloittamisesta. Tavallisten sotilaiden keskuuteen kapina ei kuitenkaan levinnyt, vaikka olosuhteet rintamalla olivatkin enimmäkseen kurjat.^[26]

Vaikeassa tilanteessa Kustaa pohti jopa kruunusta luopumista. Tanskan sodanjulistus antoi hänelle kuitenkin sopivan syyn poistua ongelmalliselta itärintamalta. Tanskalaisten hyökkäys torjuttiin, ja Kustaa levitti propagandaa, jossa hänet esiteltiin isänmaan pelastajana. Anjalan liiton upseereista puolestaan tuli kansan silmissä maanpettureita, vaikka tosiasiassa upseerit olivat vain vaatineet Ruotsin lakien noudattamista ja rauhan palauttamista. Anjalan liiton johtajat vangittiin, ja heistä yhdeksän tuomittiin kuolemaan, mutta vain yksi lopulta teloitettiin.

Venäjän vastaisen sodan ratkaisutaistelut käytiin Suomenlahdella. Ruotsinsalmen ensimmäisessä meritaistelussa elokuussa 1789 Ruotsi kärsi tappion, mutta Ruotsinsalmen toinen meritaistelu heinäkuussa 1790 päättyi Ruotsin suureen voittoon. Ruotsi ja Venäjä olivat nyt molemmat saaneet tarpeekseen sotimisesta. Maiden välillä solmittiin 14. elokuuta 1790 Värälän rauha, jossa rajat pysyivät entisellään.

Pääartikkeli: Yhdistys- ja vakuuskirja

Lujittaakseen asemaansa Kustaa III:n oli ennen kaikkea pyrittävä aateliston vallan vähentämiseen. Niinpä hallitusmuotoon lisättiin vuonna 1789 ns. yhdistys- ja vakuuskirja, joka muun muassa lakkautti valtaneuvoston ja kavensi aateliston yksinoikeutta moniin valtion virkoihin. Talonpoikien asemaa sen sijaan parannettiin, sillä heidän omistusoikeutensa perintötiloihin turvattiin.

Aatelisto luonnollisestikin vastusti jyrkästi yhdistys- ja vakuuskirjaa. Kustaa ratkaisi ongelman käskemällä aateliston edustajat poistumaan asiaa käsittelevästä kokouksesta.^[27] Hänen itsevaltainen käytöksensä saavutti näin uuden huipun. Tällainen menettely voidaan jopa tulkita uudeksi vallankaappaukseksi, sillä hän muutti hallitusmuodon vastaisesti aateliston etuoikeuksia ilman sen hyväksyntää.^[28]

Kustaa III joutui hallintokautensa lopussa yhä enemmän etsimään tukea alemmilta säädyiltä. Varsinkin talonpojat olivat hyvin kuningasmielisiä. Tilanne oli Kustaan kannalta erikoinen. Hän oli erittäin hienostunut ihminen, joka viihtyi oopperassa, tanssiaisissa ja naamiaisissa. Hänen tukijansa puolestaan olivat maaseudun köyhissä oloissa asuvia talonpoikia, joille kevytmielinen hovielämä oli täysin vierasta.

Kustaan taipumus luottaa vain omiin suosikkeihinsa kasvoi hänen hallintokautensa loppua kohti, mikä herätti paljon katkeruutta vallasta syrjään joutuneissa aatelismiehissä.^[2] Vuoden 1789 yhdistys- ja vakuuskirja johti lopulta kuninkaan ja aatelistoon täydelliseen välirikkoon.^[28] Tyytymättömyys kuninkaaseen kasvoi niin suureksi, että syntyi hänen murhaamiseensa tähtäävä salaliitto. Siihen kuului noin sata miestä, enimmäkseen aatelisia. Osa salaliittolaisista toivoi, että kuninkaan murhan jälkeen voitaisiin palata aiempaan hallintojärjestelmään, jossa säädyt ja varsinkin aatelisto käytti ylintä valtaa. Osa puolestaan oli mukana puhtaasti henkilökohtaisen kaunan vuoksi.

Murhatyön tekijäksi valikoitui kapteeni Jacob Johan Anckarström. Hän ampui 16. maaliskuuta 1792 Kustaata kylkeen Tukholman oopperatalon naamiaisissa. Kuninkaan haavoja ei pidetty ensin hengenvaarallisina, mutta ammuksena käytetty ruostunut rautanaula aiheutti kuolion, ja kuningas kuoli 46-vuotiaana kaksi viikkoa myöhemmin. Uudeksi kuninkaaksi tuli hänen alaikäinen poikansa Kustaa IV Aadolf.

Salaliittolaiset eivät saavuttaneet poliittisia tavoitteitaan, sillä kuninkaan murhaa pidettiin kansan keskuudessa raukkamaisena tekona. Kustaan luoma kuningasvaltainen hallintojärjestelmä jäi voimaan. Koska Kustaa IV Aadolf oli alaikäinen, valta siirtyi Kustaa III:n veljelle, Södermanlannin herttua Kaarlelle, joka syrjäytti Kustaa III:n suosikit laillisuuden rajoja hiponein keinoin oman suosikkinsa vapaaherra Gustaf Adolf Reuterholmin avulla. Kustaa oli ollut jyrkästi Ranskan vallankumousta vastaan, ja oli jopa laatinut kunnianhimoisia suunnitelmia siitä, miten hänen avustuksellaan vanha hallinto palautettaisiin Ranskaan.

Paljon myöhemmin 1850-luvun lopulla, italialainen Giuseppe Verdi sävelsi oopperan nimeltä ”Naamiohuvit”, joka perustuu väljästi Kustaa III:n murhaan.

• Fagerlund, Rainer & Villstrand, Nils Erik & Jern, Kurt: Kuninkaita ja alamaisia. Suomentanut Mirja Itkonen. Schildt 2000. ISBN 951-50-1241-4.
• Grenholm, Gunvor (toim.): Den svenska historien 9. Bonniers 1978. ISBN 91-0-042678-4.
• Karonen, Petri: Pohjoinen suurvalta. Werner Söderström Osakeyhtiö 1999. ISBN 951-0-23739-6.
• Virrankoski, Pentti: Suomen historia 1, ss. 321–342. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2001. ISBN 951-746-341-3.

Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Kustaa III.

• Gustav III hakuteoksessa Uppslagsverket Finland (2012). (ruotsiksi)

Edeltäjä: Aadolf Fredrik

Ruotsin kuningas 1771–1792

Seuraaja: Kustaa IV Aadolf