James Rothman
Tässä artikkelissa analysoimme ja syvennämme aihetta James Rothman. Vuosien varrella James Rothman on ollut monien ihmisten tutkimuksen ja kiinnostuksen kohteena eri aloilla. Psykologiasta tähtitiedettä, historian, kirjallisuuden ja sosiologian kautta James Rothman on ollut toistuva ja ajankohtainen aihe. Tässä artikkelissa pyrimme tutkimaan James Rothman:n eri puolia sen alkuperästä sen vaikutukseen nyky-yhteiskunnassa. Analysoimme sen vaikutusta kulttuuriin, tieteeseen, taiteeseen ja jokapäiväiseen elämään ja pyrimme ymmärtämään syvästi ja täydellisesti sen merkitystä nykymaailmassa.
| James Rothman | |
|---|---|
 |
|
| Henkilötiedot | |
| Syntynyt | 3. marraskuuta 1950 Haverhill, Massachusetts, Yhdysvallat |
| Koulutus ja ura | |
| Tutkinnot |
Yalen yliopisto, Harvardin yliopisto |
| Väitöstyön ohjaaja | Eugene Kennedy |
| Instituutti |
Massachusetts Institute of Technology, Stanfordin yliopisto, Princetonin yliopisto, Memorial Sloan–Kettering Cancer Center, Yalen yliopisto |
| Tutkimusalue | solubiologia |
| Palkinnot |
Louisa Gross Horwitz -palkinto (2002) |
| Aiheesta muualla | |
| medicine.yale.edu/profile/james-rothman | |
|
|
|
James E. Rothman (s. 3. marraskuuta 1950 Haverhill, Massachusetts, Yhdysvallat) on yhdysvaltalainen solubiologi, joka on tutkinut muun muassa kalvorakkuloiden liikennettä soluissa. Hänet on palkittu työstään useilla palkinnoilla, ja vuonna 2013 hän jakoi Randy Schekmanin ja Thomas Südhofin kanssa Nobelin fysiologian tai lääketieteen palkinnon.
Elämäkerta
Rothman syntyi vuonna 1950 Massachusettsin Haverhillissa.[1] Hän valmistui Yalen yliopistosta fysiikasta vuonna 1971, ja biokemiasta hän väitteli Harvardin yliopistosta tohtoriksi vuonna 1976. Vuodet 1971–1973 hän oli opiskellut Harvard Medical Schoolissa.[2]
Rothman toimi 1976–1978 tutkijana Massachusetts Institute of Technologyn biologian laitoksella. Tämän jälkeen hän oli kymmenen vuoden ajan biokemian professorina Stanfordin yliopistossa.[2] Tuona aikana Rothman alkoi tutkia kalvorakkuloita. Hän havaitsi 1980- ja 1990-luvuilla, että proteiinikompleksit mahdollistavat kalvorakkuloiden kiinnitymisen ja sulautumisen kohteeseensa.[1] Rotman toimi vuosina 1988–1991 Princetonin yliopiston molekyylibiologian professorina ja oli perustamassa vuonna 1991 Memorial Sloan–Kettering Cancer Centerin solubiokemian ja biofysiikan osastoa, missä hän työskenteli vuoteen 2004.[2] Vuonna 2008 hän siirtyi Yalen yliopiston solubiologian laitokselle.[1]
Rothman on palkittu useaan kertaan työstään kalvorakkuloiden liikenteen tutkimisessa. Hän on saanut muun muassa vuonna 2002 Louisa Gross Horwitz- ja lääketieteellisen perustutkimustyön Lasker-palkinnon, jotka hän jakoi Randy Schekmanin kanssa.[2][3] Vuonna 2013 Schekman ja Rothman olivat jakamassa Thomas Südhofin kanssa Nobelin fysiologian tai lääketieteen palkintoa.[1] Rothman on lisäksi Yhdysvaltain kansallinen tiedeakatemian ja American Academy of Arts and Sciencesin jäsen.[2]
Lähteet
- ↑ a b c d The 2013 Nobel Prize in Physiology or Medicine - Press Release Nobelprize.org. Nobel Media AB. Viitattu 7.10.2013. (englanniksi)
- ↑ a b c d e James E Rothman PhD Yale School of Medicine. Viitattu 7.10.2013. (englanniksi)
- ↑ Albert Lasker Basic Medical Research Award Lasker Foundation. Viitattu 7.10.2013. (englanniksi)
