Tuonelan virta

Nykyään Tuonelan virta on monien ihmisten huomion kohteena. Sen merkitys on kasvanut merkittävästi eri näkökulmista, mikä on synnyttänyt aiheesta keskustelua, tutkimusta ja useita mielipiteitä. Tämä aihe kiinnostaa suuresti yhteiskuntaa yleisesti, koska se vaikuttaa jollain tavalla ihmisten jokapäiväiseen elämään. Tässä artikkelissa tutkimme erilaisia ​​näkökulmia Tuonelan virta:een, sen kehitykseen ajan mittaan ja sen vaikutukseen eri aloilla. Samoin analysoimme, kuinka Tuonelan virta:n merkitys on kasvanut nykyään ja mitkä ovat sen merkityksen seuraukset eri alueilla.

Akseli Gallen-Kallela: Tuonelan joella, 1903.

Tuonelan virta eli Tuonen joki erottaa suomalaisessa mytologiassa Tuonelan elävien maailmasta. Vainajien on ylitettävä vaarallinen virta päästäkseen kuolleiden maahan Tuonelaan. Virta on joko verkkaisesti virtaava synkkä joki tai raivoisa ”palava” koski, jättiläismäinen pyörre eli Kinahmi. Rauhallinen tuonen joki esiintyy muun muassa Kalevalassa.

Vainajat vie verkkaisesti virtaavan joen yli Tuonen tytti lautallaan. Elävätkin saattavat pyrkiä kyytiin, uskotellen olevansa oikeasti kuolleita. Joesta voi myös päästä läpi uimalla, esimerkiksi muuttumalla vesieläimeksi. Tiellä voi kuitenkin olla rautaverkkoja, ja Tuonelassa on vartijoita. Manalla käynti onkin erittäin uskaliasta, sillä kerrotaan, että sinne menneitä on paljon, mutta ei paljon palanneita.

Virrassa ui Tuonen joutsen. Lemminkäinen kuolee, ja hänet syöstään virtaan, kun hän aikoo tappaa linnun. Lemminkäisen äiti kuitenkin noukkii poikansa vedestä ja saa herätettyä hänet eloon.

Jos virta on koski, siinä voivat virrata teräaseet: miesten miekat, urhojen tapparat ja naisten neulat. Sinne joutuneiden kerrotaan myös palavan. Kosken läpi pitää ilmeisesti kahlata, jos on tehnyt pahaa eläessään. Koski on sama kuin Rutjan (eli Ruijan) koski, jäämereen oletettu valtava pyörre, jonka sai kenties aikaan maailmanpylvään pyörintä akselinsa ympäri.

Myös skandinaavisessa mytologiassa teräaseita vilisevä virta tulee vastaan matkalla kuolleiden maahan. Koskea on verrattu myös skandinaavisen mytologian ginnungagapiin, kaoottiseen alkutilaan, jossa yhtyvät tuli ja jää.

Samankaltaisia virtoja esiintyy myös muissa mytologioissa; vertaa esimerkiksi kreikkalaisen mytologian Styksiin ja Akheroniin.

Lähteet

  • Martti Haavio: Väinämöinen (1950)
  • E. N. Setälä: Sammon arvoitus (1932)