Anne L’Huillier

Tämä artikkeli käsittelee Anne L’Huillier:tä, aihetta, joka on erittäin tärkeä ja merkityksellinen nyky-yhteiskunnassa. Anne L’Huillier on herättänyt suurta kiinnostusta eri aloilla, niin politiikassa, kulttuurissa, tieteessä tai arjessa. Tässä mielessä tavoitteena on analysoida ja keskustella Anne L’Huillier:een liittyvistä eri näkökohdista tarjoten laajan ja monipuolisen näkemyksen, jonka avulla voimme ymmärtää sen tärkeyden ja vaikutuksen nykyään. Anne L’Huillier:n yksityiskohtaisen analyysin avulla pyrimme luomaan rikastuttavan ja pohdiskelevan keskustelun, joka edistää tämän tärkeän aiheen ymmärtämistä ja kehitystä.

Anne L’Huillier
Henkilötiedot
Syntynyt16. elokuuta 1958
Pariisi, Ranska
Koulutus ja ura
Tutkinnot Pierre ja Marie Curien yliopisto
Väitöstyön ohjaaja Bernard Cagnac
Instituutti CEA
Lundin yliopisto
Tutkimusalue atomifysiikka ja attosekuntifysiikka
Palkinnot Wolfin palkinto (2022)
Nobelin fysiikanpalkinto (2023)
Aiheesta muualla
Kotisivu

Anne L’Huillier (s. 16. elokuuta 1958 Pariisi, Ranska[1]) on ranskalais-ruotsalainen[2] fyysikko, joka on yksi attosekuntifysiikan uranuurtajista. L’Huillier jakoi 2023 Nobelin fysiikanpalkinnon Pierre Agostiniin ja Ferenc Krauszin kanssa.

Elämä ja ura

Anne L’Huillier suoritti 1979 Pariisin Pierre ja Marie Curien yliopistossa sekä fysiikan että matematiikan maisterintutkinnon. Tohtoriksi hän valmistui fysikaalisista tieteistä 1986. Väitöstutkimuksensa hän suoritti CEA-tutkimuslaitoksessa.[2]

L’Huillier toimi 1986–1995 CEA-laitoksen tutkijana, ja samaan aikaan hän vieraili myös Chalmersin teknillisessä korkeakoulussa Göteborgissa, Etelä-Kalifornian yliopistossa ja Lawrence Livermoren kansallislaboratoriossa.[2]

L’Huillier oli vuonna 1987 Pariisissa tekemässä postdoc-tutkimusta, kun hän kiinnostui tutkimaan, mitä tapahtuu atomeille, kun ne altistaa lyhyille ja voimakkaille infrapunasäteilypulsseille. Hän oletti näkevänsä fluoresoivaa valoa, mutta atomit säteilivätkin korkeaenergistä röntgensäteilyä.[2] L’Huillier kiinnostui niin paljon kokeesta, että suuntautui sen jälkeen pääsääntöisesti lyhyeiden lasersäteiden ja niiden vaikutuksen tutkimiseen.[3]

L’Huillier siirtyi 1995 Lundin yliopiston tutkijaksi, ja kaksi vuotta myöhemmin hänestä tuli laitoksen atomifysiikan professori. Ruotsissa hän toimi vuosina 2010–2015 fysiikan Nobel-komiteassa.[2]

Tunnustukset

L’Huillier on saanut uransa aikana muun muassa 2022 Wolfin palkinnon ja 2023 Nobelin fysiikanpalkinnon. Wolfin palkinnon hän jakoi Ferenc Krauszin ja Paul Corkumin kanssa. Heidät tunnustettiin työstään ultranopean lasertieteen attosekuntifysiikan uranuurtajina.[3] Nobelin palkinnon L’Huillier sai yhdessä Krauszin ja Pierre Agostinin kanssa. Palkintoperustelujen mukaan kolmikko on attosekunnin mittaisilla pulsseilla kehittänyt kokeellisia tapoja elektronien liikkeen tutkimiseen.[4]

Lähteet

  1. ↑ Anne L’Huillier – Facts NobelPrize.org. 2023. Nobel Prize Outreach AB. Viitattu 3.10.2023. (englanniksi)
  2. ↑ a b c d e Anne L’Huillier Fundación BBVA. Viitattu 3.10.2023. (englanniksi)
  3. ↑ a b Anne L’Huillier Wolf Foundation. Arkistoitu 8.2.2022. Viitattu 3.10.2023. (englanniksi)
  4. ↑ The Nobel Prize in Physics 2023 NobelPrize.org. 2023. Nobel Prize Outreach AB. Viitattu 3.10.2023. (englanniksi)

Aiheesta muualla